Tyrskytassu (Tyrsky)
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Ensimmäinen Kuolonklaanissa viettämäni yö oli sujunut yllättävän hyvin. Uni oli tullut helposti uusilla sammalilla, ja ympärillä nukkuvien oppilaiden tuhina oli saanut minut nopeasti rauhoittumaan levolle. Ja kun Kylmäliekki aamulla oli tullut herättämään minua, olin ponkaissut jalkeille vanhasta muistista. Vasta Kuolonklaaniin päästyäni olin muistanut, miten paljon olinkaan klaanielämää ikävöinyt sinä aikana, jonka olin erakkona viettänyt.
Seurasin savunharmaata soturia vaalenevaan aamuun. Hän oli juuri selittänyt minulle, mitä tämän päivän ohjelmassa olisi: ensiksi kävisimme läpi saalistuksen ja taistelun perusteet, jonka jälkeen saisin kokeilla saalistamista käytännössä. Tiesin sen olevan ajanhaaskausta, sillä olin oppinut melko hyväksi saalistajaksi jopa ilman Karpalonenän koulutusta.
”Oletko hyvä saalistaja?” Kylmäliekki kysyi kuin ajatukseni lukien.
Kohautin lapojani ikään kuin yrittäen vähätellä omia taitojani, vaikka Kuolonklaanissa siitä tuskin oli etua. He eivät pitäneet hiirulaisista tai nöyristelijöistä. ”Aika. Olen saalistanut koko ikäni pysyäkseni hengissä, joten se ei tuota ongelmaa”, vastasin. Kylmäliekki nyökkäsi pohtivana.
”Tiedätkö, mikä on vaanimisasento?”
Nyökkäsin reippaasti. Tietysti minä tiesin. Pudottauduin pyytämättä matalaksi ja siirsin käpäliäni oppimaani asentoon, jossa saaliin vaaniminen oli helppoa ja kivutonta. Vilkaisin Kylmäliekkiä, joka näytti hieman yllättyneeltä mutta kuitenkin tyytyväiseltä. Aloin ajatella, olisiko minun sittenkään pitänyt tehdä niin. Saattaisi vaikuttaa epäilyttävältä, jos osasin tällaiset perusasiat, joita harjoiteltiin yleensä vain klaaneissa.
”Emoni opetti”, kiirehdin maukumaan ennen kuin Kylmäliekki ehti kommentoida suoritustani mitenkään. ”Hän oli maailman paras saalistaja ja tiesi kaikki niksit ja kikat.”
”Vai niin…” Kylmäliekki nyökytteli hitaasti ylös ja alas päätään. Väläytin hänelle kömpelön hymyn, ja hän vastasi siihen vähintäänkin yhtä kiusallisesti. Hiljaisuus välillämme uhkasi venyä vaivaannuttavaksi.
Lopulta savunharmaa kolli rykäisi vähän kurkkuaan ja viittoi minua tulemaan perässä. Nytkähdin liikkeelle ajattelematta ja pidin katseeni visusti edessäni huiskivassa hännässä. Vastedes minun täytyisi olla varovaisempi sen kanssa, mitä puhuin tai tein. Ennen pitkää joku voisi alkaa epäillä sitä, miten hyvin osasin joitain tiettyjä asioita.
”Seuraavaksi harjoittelemme taistelemista”, Kylmäliekki ilmoitti pehmeästi saapuessamme pienelle aukiolle tiheän metsän siimeksessä. Katselin korkeuksiin kohoavia kuusia ja mäntyjä. Tällaisia puita kasvoi myös Eloklaanin reviirillä, mutta joukossa oli myös lehtipuita. Lehtipuut olivatkin Kuolonklaanin alueella paljon harvemmassa kuin entisessä kodissani.
Savunharmaa soturi alkoi selvittää minulle kaikkia mahdollisia perusasioita, jotka minun tuli tietää. Olin vähällä kyllästyä kuoliaaksi, mutta yritin parhaani mukaan näytellä innostunutta oppilasta. Mielestäni oli typerää opettaa taistelua sanojen avulla. Oikeassa taistelutilanteessa ei mitenkään ehtisi alkaa muistelemaan kauheita litanioita, joita oma mestari oli yrittänyt harjoitusten aikana iskostaa oppilaansa päänuppiin. Liikkeet tulivat suoraan selkäydinmuistista, eikä niitä tarvinnut sen kummemmin edes ajatella. Yksi sivallus tänne, toinen tuonne – helppoa kun sen osaa.
Tylsän oppitunnin päätteeksi pääsin kokeilemaan paria liikettä vielä käytännössä. Ne erosivat jonkin verran niistä liikkeistä, joita meille oli opetettu Eloklaanissa, mikä lisäsi mielenkiintoani asiaan. Mikäli oppisin myös Kuolonklaanin taisteluliikkeet, minua ei voisi pysäyttää enää kukaan.
”Sehän meni hienosti”, Kylmäliekki kehui minua. Menin hieman hämilleni hetkeksi. Siitä oli pitkä aika, kun joku oli viimeksi kehunut osaamistani. Mieleeni nousi tahtomattakin kuva Karpalonenästä harjoituskuopan reunalla. Kolli oli ollut aina niin kannustava ja pyrkinyt auttamaan minua tuomaan esille parhaat puoleni harjoituksissa, useimmiten myös onnistuen siinä.
”Seuraavaksi saat yrittää saalistaa jotain”, soturi jatkoi. Siirsin katseeni häneen terästäytyneenä.
Sain lähteä mihin suuntaan itse halusin. Niinpä suuntasin syvemmälle metsään, jossa lunta oli vähemmän ja liikkuminen kävi täten helpommin. Yritin poimia ilmasta vihjeitä saaliiden olinpaikoista, mutta toistaiseksi en ollut löytänyt vielä mitään. Siihen luultavasti oli syynä kylmentynyt ilma ja ruoan niukkuus. Riistaeläimet kaivautuivat syvemmille koloihinsa säästääkseen energiaa.
Yhtäkkiä korviini kantautui siipien havinaa. Painauduin alas ja lähdin hiipimään ääntä kohti. Haistoin nyt selvästi linnun. Kun kurkkasin puun takaa pienelle aukiolle, näin punarintaisen linnun hyppelehtimässä ohuella hangella. Tuo olisi seuraava saaliini!
Hiivin lähemmäksi vatsakarvat lumenpintaa viistäen. Lihakset värähtelivät turkkini alla malttamattomasti, ne halusivat jo vapauttaa pitelemänsä voiman. Kärsivällisyyttä, sitä Karpalonenä oli minulle yrittänyt opettaa lyhyen aikaa kestäneen koulutukseni aikana. Kävin saaliin kimppuun aina hieman liian aikaisin. Jos jaksaisin odottaa vähän pidempään, eläin ikään kuin tarjoutuisi minulle napattavaksi.
Odottaminen oli kannattanut: pahaa-aavistamaton lintu siirtyi pari hiirenmittaa lähemmäksi väijyntäpaikkaani. En epäröinyt, vaan syöksyin salamana sen kimppuun ja tapoin sen nopealla puraisulla niskaan. Siivekäs valahti hervottomaksi leuoissani. Kiitin mielessäni Tähtiklaania saaliista, ennen kuin lähdin etsimään Kylmäliekkiä, jotta saisimme tämän päivän pulkkaan ja pääsisimme palaamaan takaisin leiriin. Halusin ehdottomasti saada tietää, miten Keijukaisen ensimmäinen päivä soturikoulutuksessa oli sujunut.
Olin pesemässä turkkiani oppilaiden pesällä, kun Keijukainen oli yhtäkkiä tupsahtanut paikalle. Naaras tassutti luokseni nykien hännänpäätään vaikeasti tulkittavalla tavalla.
”No, mitä sinä opit tänään?” kysyin tältä puoleksi odottaen saavani vastaukseksi ärtyneen katseen tai vastaavaa. Keijukainen kuitenkin katsahti minuun pirteänä – mikä yllätti minut täysin – ja vastasi lämmin hymy kasvoillaan kysymykseeni:
”Voi, opin vaikka ja mitä! Nyt tiedän kaiken siitä, miten hiiret piilottavat pähkinöitä juurakkoon ja mitkä linnut viihtyvät vedessä ja mitkä muuttavat pois lehtikadon tullen.” Hän katseli minua pelottavan sydämellisesti. ”Mitä sinä opit, kultaseni?”
Kylmät väreet juoksivat selkärankaani pitkin. Tuo ei voinut olla tuntemani Keijukainen. Hänen täytyi tehdä tämä tahallaan! Olin olettanut hänen esittävän minulle kilttiä vain silloin, kun olimme muiden seurassa, mutta jos tätä jatkuisi jopa silloin, kun olimme kaksin, en ehkä kestäisi.
Olin aikeissa sanoa jotakin nasevaa takaisin, kun joku tuli pesään. Punaruskea naaras ja tämän perässä hipsivä vaaleampi kolli katsoivat meitä epäluuloisen oloisina. Väänsin naamalleni ystävällisen hymyn ja nyökkäsin kaksikolle tervehdykseksi. Punaruskea kissa nyökäytti vähän päätään takaisin, mutta puikkelehti sitten etsimään omaa vuodettaan. Kolli seurasi hänen jäljessään pälyillen yhä suuntaamme.
Purin hammasta ja käännyin takaisin Keijukaisen puoleen väkinäisesti hymyillen. ”Minäkin opin niin paljon uutta”, murahdin hampaideni välistä, edelleen typerä hymy naamallani. ”Harjoittelimme metsästystä ja taistelemista, ja minä nappasin linnun. Kylmäliekki oli minusta kovin ylpeä.” Voi pyhä Tähtiklaani, auta minua!
//Keiju?
//877 sanaa
