Uivelopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
“Voin minä mennä.” Seisoin taaempana Sulkavirran astellessa ohitseni peremmälle havupuun oksien muodostaman luolamaisen tilan uumeniin. Aaltosalama hipaisi kevyesti hännällään kylkeäni, kehottaen minua seuraamaan raidallista naarasta.
“Mene vain, minä tulen heti perässäsi”, kuningatar maukui tyynnyttelevään sävyyn.
Niinpä minä vedin syvään henkeä ja sukelsin Sulkavirran jälkiä seuraten pimeyteen. Pidätin henkeä, kuin peläten, ettei ilma ehkä olisikaan hengitettävää sisäpuolella. Se kävi kuitenkin äkkiä tukalaksi, ja minun oli pakko haukata henkeä – hei, minähän elin!
“Tämä on soturien pesä”, Sulkavirran naukaisu sai minut kääntämään katseeni häneen päin. Soturitar heilautti häntäänsä laajassa kaaressa loputtomiin jatkuvan petimeren suuntaan, jota minä jäin tuijottamaan silmät ihmetyksestä selällään. Täällä varmaan nukkuivat kaikki maailman kissat!
“Kaikki klaanin soturit nukkuvat täällä”, raidallinen naaras kertoi tasolleni kyyristyneenä. “Sinäkin saat tänne petisi, kunhan olet ansainnut soturinimesi!”
Ajatus soturinimen saamisesta tuntui vielä kaukaiselta. Minähän olin vasta pahainen pentu – eivät soturit tältä näyttäneet. “Aijaa”, minä vastasin vain, ja vanha, tuttu tylsistynyt ilme palasi naamalleni.
Seuraavaksi tie vei toiseen samanlaiseen tilaan aivan soturien pesän vieressä. Se oli yhtä valtaisan oloinen kuin edeltäjänsäkin, enkä löytänyt siitä enempää ihmeteltävää, joten kyllästyin nopeasti.
Sulkavirta ja Aaltosalama kuljettivat minua ympäri leiriä ja näyttivät minulle eri pesiä, joissa asui kissoja, joilla jokaisella oli oma tarkoítuksensa tässä klaanissa. Mielenkiintoisin kaikista pesistä oli minusta parantajan pesä. Siellä majaa piti klaanin parantaja, Hehkuaskel, sekä tämän seuraaja, Sumutuuli.
Pesässä oli haissut voimakkaalle, ja Sulkavirta oli selittänyt sen johtuvan yrteistä, joita parantajat varastoivat osana työtään. Niiden avulla he kuulemma paransivat kissoja. Minusta se oli ollut mahdottoman kiintoisaa ja olisin halunnut tutustua aiheeseen enemmänkin, mutta Aaltosalama oli päättänyt, että minun oli aika palata pentutarhalle päivänokosille. Sekin pieni ilo minulta noin vain riistettiin.
“Hyviä unia, Uivelopentu”, Sulkavirta toivotti pentutarhan suuaukolta vielä, kun kömmin emoni tuuppimana sammalista tehdylle vuoteelle. Minä vilkaisin hänen suuntaansa, mutta en ehtinyt sanoa mitään, kun Aaltosalama rupesi pesemään rivakasti korviani ja katkaisi samalla ajatuksenjuoksuni. En vastustellut, vaikka osa minusta olikin hyvin vahvasti sitä mieltä, että tällainen julkinen pesulle joutuminen oli hirvittävän noloa.
Seuraavina neljännesosakuina aloin liikkua ulkona enemmän, joskus jopa yksikseni. Tai no en ihan yksikseni – emo vaati saada tulla tarkkailemaan minua vähintään viiden ketunmitan päähän, mihin olin vastahakoisesti suostunut. Toisinaan minusta tuntui, että Aaltosalama hengitti liikaa niskaani ja kohteli minua kuin jotakin avutonta linnunpoikasta. Sellaista rumaa, sulatonta linnunpoikaista, joilla oli isot, oudot silmät. Ne ne vasta avuttomia olivat. Toisin kuin minä, sillä en ollut linnunpoika enkä ruma.
Asettelin leirin reunalla pikkukiviä ympyrän muotoon. Aaltosalama makoili jonkin matkan päässä ja jutteli Sulkavirran kanssa jostakin. Isä oli taas partiossa, mutta hän tulisi katsomaan meitä heti kun vain pääsisi. Niin hän aina teki.
Vanhempani olivat käyneet eräänä iltana ulkona kahden ja minä olin viettänyt sen ajan Sulkavirran kanssa. Tuon jälkeen he olivat olleet oudon hyväntuulisia, aivan kuin kyseinen kävelyretki olisi mullistanut heidän elämänsä. En tiennyt, mistä oli kyse, mutta minusta oli mukava nähdä heidät niin iloisina.
Minäkin halusin saada joskus jotain sellaista, mitä vanhemmillani oli. Tai kuten vaikkapa Kyyhkypyrähdyksellä ja Matotaistolla, tai Kaamoskukalla ja Hämärähallalla. Halusin sydäntäraastavan romanssin kaikkine käänteineen. Olin yrittänyt katsoa Harakkapentua vähän sillä silmällä, mutta ainakaan toistaiseksi musta kollipentu ei ollut kyennyt yltämään korkeisiin kriteereihini.
Huomioni kiinnitti leiriin raahustava täplikäs kolli. Kissan nimi oli Hilleripilvi, mutta siihen tietämykseni loppuikin. Jokin soturin laahaavassa hännässä ja roikkuvassa päässä saivat kiinnostukseni heräämään, etenkin kun huomasin tämän vilkuilevan haikean oloisena Kaamoskukan ja Hämärähallan suuntaan. Oivalsin saman tien, mistä kiikasti: Hilleripilvellä oli lemmenhuolia.
Pystyin samaistumaan hänen tuntemuksiinsa. Siksi päätin tavoistani poiketen lähestyä tuota maansamyyneen näköistä reppanaa – kenties hänellä olisi kerrottavanaan minulle jokin tikahduttava tarina draagisesta rakkaudesta.
“Hei.” Odotin kärsivällisesti, että kolli ehti toipua säikähdettyään pahanpäiväisesti sitä, kun olin yllättäen ilmestynyt seisomaan hänen taakseen.
“Hei”, Hilleripilvi yskäisi ja heilautti korviaan vaivaantuneesti, “sinäpä kuljet hiljaa.”
Viis veisasin soturin kommentista ja menin suoraan asiaan: “Sinulla on ongelmia, eikö olekin?”
Hilleripilvi tuijotti minua sen näköisenä kuin kaikki toiminta hänen aivoissaan olisi hetkellisesti jäätynyt. Kohta kolli jo tokeni ja tuhahti: “Ei aavistustakaan, mitä oikein tarkoitat, ipana. Ei minulla ole ongelmia.”
“Onpas”, intin ilmeettömästi ja huiskaisin hännälläni tuoresaaliskasan suuntaan, jonka luona Kaamoskukka ja Hämärähalla valkkasivat tuoresaalista yhdessä. “Ongelmia rakkaudessa.”
Se sai hiekanvärisen kollin siniharmaiden silmien takana aikaan sellaisen tunteiden ilotulituksen, etten ollut kuunaan moista nähnyt. Bingo. Katsoin häntä pieni itsetyytyväisyys sisälläni hyristen.
“Entä sitten vaikka olisikin?” Hilleripilvi murahti toinnuttuaan sisäisestä tunteiden mylleryksestään. Soturi vilkaisi vaikean näköisenä aterioimaan ryhtyneen pariskunnan suuntaan. Tämä oli selvä juttu, ajattelin. “Ei meistä voisi tulla kumppaneita”, soturi ryhtyi yllättäen avautumaan. “Mitä muutkin siitä oikein ajattelisivat? Hän on niin upea ja kaikin puolin täydellinen. Minä yletyn korkeintaan hipaisemaan keskinkertaisuutta. Tai no, kyllä minä olen vähän keskinkertaista parempi, en ehkä kuitenkaan sen alapuolella. En sentään.”
“Ja hänellä on kumppani”, minä huomautin, ja sekös sai Hilleripilven karvat pörhistymään.
“Kyllä minä sen tiedän!” kolli kivahti minulle ja huokaisi sen jälkeen haaveilevan raskaasti: “Tietysti hänen laisellaan soturillaan on kumppani. Enkä minä väitä, ettäkö hänen valintansa oli jotenkin huono, mutta on parempiakin nähty, jos totta puhutaan.”
“Oletko sinä kertonut hänelle tunteistasi?”
“Kertonut tunteistani?” Hilleripilven silmät laajenivat tyrmistyksestä. “Enhän minä niin voisi tehdä! Tai no voisin, helpostikin, mutta mitä jos se pelottaisi hänet tiehensä? Tai jos hän ei näkisikään minua itsensä arvoisena? Meillä on aina ollut hyvät välit ja olen saanut häneltä paljon kehuja ulkonäöstäni, mutta mitä jos olen tulkinnut kaiken aivan väärin?”
“Eihän se selviä, ellet kysy Hämärähallalta suoraan”, minä vinkkasin taas ruskeankirjavan naaraan suuntaan, mutta se sai soturin vain hämmentyneeksi, enkä oikein ymmärtänyt, miksi.
“Hämärähallaltako? Miksi minä häneltä kysyisin yhtään mitään?” tämä tuhahti pient’ halveksuntaa äänessään. Kulmani menivät väkisinkin kurttuun – kaikki ei nyt täsmännyt.
“No jos sinä kerran olet niin palavasti rakastunut häneen, niin miksi et kysyisi häneltä mistään?” minä kysyin aidosti kummissani.
Hilleripilvi kuulosti hetken ajan siltä kuin olisi tikahtua omaan nauruunsa. “Minäkö muka palavasti rakastunut Hämärähallaan?” hänen henkensä pihisi. “Unissasi!”
En pitänyt siitä, miten kolli vaikutti nauravan minun tietämättömyydelleni. “Eihän siinä muuten ole mitään järkeä, että tuijotat kieli pitkällä hänen ja Kaamoskukan suuntaan! Ellei…” Valaistumiseni hetki pilattiin, kun Hilleripilvi nousi ylös, käänsi minulle selkänsä ja sihahti:
“Anna olla, pentu. Minulla on parempaakin tekemistä kuin jäädä tähän jaarittelemaan kanssasi loppupäiväksi.” Sen jälkeen tämä lähti pois paikalta ja jätti minut yksin yhdistelemään lankoja mielessäni.
“Hetkinen… Hän taitaakin tykätä Kaamoskukasta!”
Kasvoin vauhdilla, kuten vanhempani ja kaikki sukulaiseni jaksoivat minulle aina mainita minut nähdessään. Totta puhuen itse en ollut edes huomannut moista. Toki olin kasvanut pituutta eikä minulla ollut enää yhtä paljon vaikeuksia pysyä emoni ja Sulkavirran vauhdissa, kun kiersimme leiriä. Omasta mielestäni olin kuitenkin kasvanut hyvin maltillisesti.
Olin kyllä alkanut innostua lähestyvästä oppilasnimityksestäni, jonka myötä pääsisin muuttamaan muiden oppilaiden kanssa samaan pesään. Sitten minun ei tarvitsisi enää hengailla pentutarhassa klaaninvanhimpien ja emoni kanssa. Oli jo aikakin ottaa pesäeroa ja kokeilla omia siipiäni.
Klaanissa oli tällä hetkellä seitsemän oppilasta, kahdeksan sitten kun minä liittyisin heihin. Potentiaalisia romanttisia kiinnostuksenkohteita oli kolme kappaletta: Säihkytassu, Särötassu sekä Poppelitassu. Koettaisin onneani vaikka jokaisen heidän kohdallaan erikseen, jos tosirakkauteni löytäminen sitä edellyttäisi. Hyvällä tuurilla tuo rakkaus löytäisi luokseni itsekseenkin, mutta minä en aikonut antaa parhaiden päivieni valua kynsieni läpi.
Vielä jokunen päivä ja saisin vihdoinkin vähän omaa tilaa.
SuperKP-boosti käytössä
