Uivelopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Pimeys tuntui kihelmöivältä. Lämpimältä ja kihelmöivältä. Se oli koko maailmani. Minä hengitin sen syvintä olemusta, tunnustelin sen tiheää olomuotoa.
Oli muitakin sellaisia kuin minä – pimeässä elijöitä. Aistin heidän läsnäolonsa, mutta en tiennyt, keitä he olivat. Ilmapiiri heidän ympärillään oli kuitenkin hyvin lämmin ja luokseen kutsuva – minun teki mieli mennä lähemmäksi.
Käperryin vasten jotakin pehmeää ja lämpöistä. Se kietoi minut sisäänsä kuin koteloon. Minusta se tuntui hyvältä, turvalliselta.
Tämä suuri, lämpöisen pehmoinen olento oli kuin majakakka mustuudessa, vaikka en häntä nähnytkään. Hänen tunteensa olivat kuitenkin niin väkevät, että pystyin löytämään hänet loputtomasta pimeyden avaruudesta pelkästään niitä seuraamalla.
Ei minulla juuri ajatuksia ollut, tuntemuksia lähinnä. Minä vain olin ja elin sillä tavalla kuin parhaiten osasin.
Minulla oli kuitenkin etäinen aavistus, että jotain suurta ja hienoa oli tapahtumassa. En vain osannut koota sitä kiinteäksi ajatukseksi. Se oli pelkkä häilähdys jossain mieleni takamailla, odottamassa vielä oikean muotonsa löytymistä.
Siihen asti minä vain hengitin pimeyttä.
