Uivelotassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Särkyä, jomotusta, vihlontaa. Joka paikkaan koski, mutta tavallaan pidin siitä. Kipu sai minut tuntemaan itseni eläväksi. Se poikkesi tavanomaisesta apaattisesta olotilastani, jolloin minut olisi yhtä hyvin voinut laskea käveleväksi ruumiiksi.
Lokkimieli oli kiristänyt otettaan koulutukseni suhteen. Hän oli rajumpi ja fyysisempi, vaati minulta koko ajan yhä enemmän. Tunsin jääneeni koukkuun adrenaliiniin, joka harjoitustemme aikana virtasi lävitseni kuin kuolleista herättävä eliksiiri. Niin suurella voimaantumisen tunteella oli hintansa, ja joka ilta päivän päätteeksi minusta tuntui aina vähän enemmän tyhjemmältä. Aivan kuin joku olisi porannut reikää suoraan olemukseni ytimeen ja imenyt minusta samalla elinvoimaani.
Könysin ulos oppilaiden pesästä turkki sekaisena ja silmissä utuinen katse. Oli vasta iltapäivä, vaikka minusta tuntui siltä, että olin nukkunut pienen ikuisuuden aamupartion jälkeen. En oikein tiennyt, mihin olin edes menossa, sillä jalkani vain veivät minua eteenpäin aukiolla. Päämäärätön haahuiluni kuitenkin keskeytyi, kun huomasin silmäkulmastani jonkun lähestyvän minua. Hidastin askeliani ja käännyin katsomaan hieman pökkeröisenä isäni tummaa hahmoa.
“Sanoisin, että on aika pienten taisteluharjoitusten. Varmistin jo Lokkimieleltä, että se sopii.” Kuulin kyllä Varissulan sanat, mutta aivoni eivät kyenneet jostain syystä prosessoimaan niitä heti. Tuijotin kollia parin silmänräpäyksen ajan suu vähän raollaan, kun ajatusrattaat raksuttivat päässäni, kunnes lopulta asia meni perille. Selvä – tänään harjoittelisin taistelemista isäni kanssa, ilman Lokkimieltä.
“Mahtavaa”, mutisin en varmastikaan kovin innokkaan oloisesti, mutta todellisuudessa minusta oli mukavaa päästä ulos leiristä jonkun muunkin kuin Lokkimielen kanssa.
Isä viittoi minut mukaansa, ja kohta jo huomasinkin meidän poistuneen leiristä ja kulkevan syvemmälle metsän siimekseen. Tassutin Varissulan perässä hiljaa. Kolli kuitenkin hidasti askeleitaan kulkeakseen rinnakkain kanssani, mikä sai minut melkein peruuttamaan taaksepäin, sillä Lokkimielen kanssa olin oppinut, että oppilaan paikka oli mestarinsa perässä. Järkeilin kuitenkin asian niin, että Varissulka oli tässä tilanteessa enemmän isäni kuin mestarini, eikä moisilla säännöillä ollut niin väliä. Toivottavasti.
“Mihin me menemme harjoittelemaan?” kysäisin isältäni irrottamatta katsettani menosuunnasta. Kävin mielessäni läpi paikkoja, joissa olimme harjoitelleet Lokkimielen kanssa. Mestarini usein haastoi minua erilaisissa ympäristöissä ja tilanteissa, joten en oikein koskaan pystynyt täysin ennustamaan, mitä seuraavaksi oli luvassa.
//Varis?
