Uivelotassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Vaikka yleensä nautin pienestä tuskasta lisämausteena elämässäni, nämä helteet ylittivät minunkin sietorajani. Kuumuutta ei voinut paeta mihinkään, se ei jättänyt rauhaan edes nukkumapaikan varjoissa, minkä otin henkilökohtaisena loukkauksena, sillä varjot olivat minun valtakuntaani. Nyt ne olivat kuitenkin pettäneet minut, ja minä melkein läähätin kuin pahainen piski seuratessani mestariani harjoituspaikalle.
Olin herännyt – itse asiassa olin valvonut lähes tulkoon koko yön kärvistelemässä tukalaa oloani – jo linnunlaulun aikaan odottamaan Lokkimieltä, kuten hän aina minulta vaati. En ollut ollut siitä ollenkaan pahoillani, sillä olin järkeillyt pääseväni nopeammin pois auringosta, mitä aikaisemmin harjoitukset pidettiin. Tällä kertaa arvaamaton mestarini ei kuitenkaan ollut pysynyt omien sanojensa takana, vaan kolli ilmestyi paikalle huomattavasti myöhemmin, kun aurinko jo porotti paahtavan kuumana lakipisteessään. Kuulemma kolli oli kertonut minulle eilen menevänsä tänä aamuna metsästyspartioon, mistä syystä harjoitusten ajankohta oli siirtynyt myöhemmäksi.
Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa mistään ilmoituksesta. Toisaalta Lokkimieli ei ollut kovin väärässä siinä, että en varmaan taaskaan ollut kuunnellut häntä niin hyvin kuin hän olisi toivonut. Kaipa minä olin ajatuksissani sivuuttanut koko asian.
Pysähdyimme vasta aivan metsän rajalla, jonka jälkeen alkoi armoton avomaa, jolle aurinko helotti kuin viimeistä päivää. Onneksi Lokkimieli oli tarpeeksi viisas pitäessään harjoitukset siinä kohtaa, missä oli vielä suojaa. Tai niin ainakin olin ajatellut, ennen kuin mestarini komensi minut pois varjosta suoraan aurinkoon. Melkein sävähdin tuntiessani auringonsäteiden porautuvan kuumina tummaan turkkiini. Siristin silmiäni katsoessani varjoon jäänyttä soturia, joka seuraavaksi rupesi latelemaan minulle toimintaohjeita:
“Seuraavaksi teemme jotain uutta. Yritä lyödä minua kovaa kasvoihin.”
Lävitseni kulki pieni hämmennyksen aalto, mutta sitten pääni täytti uusi oivallus: saisin lyödä Lokkimieltä. Ihan luvan kanssa. Itse asiassa kolli suorastaan kerjäsi sitä. Kenties tämä oli kerjännyt sitä koko sen ajan kun olin ollut oppilaana. Jostakusta olisi saattanut tuntua jotenkin väärältä tai pahalta satuttaa omaa mestariaan, mutta jostain syystä minulle se ei tuottanut edes ajatuksen tasolla kipuja.
Lähestyin Lokkimieltä hitain, harkitsevin askelin, aivan kuten saalista vaanittaessa. Katseeni oli lukittuna hänen – typerään – naamaansa. Kuvittelin jo mielessäni iskuni liikerataa. Jos Lokkimieli aikoi vain seistä tuossa paikallaan ja odottaa lyöntiäni, tästä tulisi liian helppoa. Ehkä jopa tyydyttävää. Jokainen isku lievittäisi kollin aiheuttamaa hankalaa oloani.
Jälleen kerran olin kuitenkin mennyt aliarvioimaan raidallisen soturin. Kun huitaisin etukäpälälläni Lokkimielen kuonoa kohti, hän kumartui väistääkseen sen. Turhautuneena yritin uudemman kerran, sitten kolmannen ja neljännenkin. Ennen kuin ehdin edes yrittää viidettä kertaa, näin vilaukselta Lokkimielen tassun viuhahtavan naamaani kohti, ja pian poltteleva kipu levisi poskeani pitkin.
Kitkerä, metallinen haju täytti nenäni, ja sydämeni ihan nyrjähti, kun huomasin Lokkimielen tassussa punaista. Kolli oli käyttänyt kynsiään minuun! Tuijotin soturia hetken järkytyksestä lamaantuneena, mutta ehdin tehdä huteran väistöliikkeen juuri ennen kuin Lokkimieli iski uudestaan. Se oli kuitenki turhaa, sillä kollin seuraava lyönti meni jälleen perille.
Kaikki keskittymiseni meni soturin kynsien väistelyyn, enkä ehtinyt valittaa kasvojani pitkin säteilevää kipua. Se oli omanlaisensa piristysruisku, ja minusta tuntui että tavallisesti niin väritön maailma alkoi yhtäkkiä näyttäytyä värikkäämpänä silmissäni. Tämä adrenaliini sai aistini virittymään aivan uusiin sfääreihin.
Verta valui silmääni sen yläpuolelle tulleesta naarmusta. Päässäni jyskytti kuin se yli olisi juossut useampi hirviö, ja kieleni alkoi tuntua suussani kuivemmalta kuin puun kaarna. Vaikka kuinka kovasti yritin, en kyennyt väistämään Lokkimielen viimeistä iskua. Tunsin kollin käpälän tärähtävän pääni sivuun niin kovaa, että se vei minulta jalat alta. Lyyhistyin maahan läähättämään aivan läkähtymisen partaalla, samalla kun turkkini tuntui olevan tulessa.
Kohotin lopen uupuneena katseeni yläpuolelleni kohoavaan Lokkimieleen, jonka siluetin erotin jotenkuten vasten kirkasta aurinkoa.
//Kokki?
