Uivelotassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Tuijotin Lokkimieltä hengitellen nopeasti sisään ja ulos nenäni kautta. Pelkäsin, että jos laskisi suojaukseni hetkeksikään, kolli yrittäisi käydä kimppuuni uudemman kerran. Silloin en ehkä enää jaksaisi pistää takaisin kampoihin. Elämänjano oli yllättävän voimakas tunne. Vaikka monestikaan elämässäni ei tuntunut olevan läheskään tarpeeksi sisältöä, jotta sitä olisi voinut kutsua millään tapaa merkitykselliseksi, en siitä huolimatta ollut valmis päästämään siitä irti. Kuolema oli aina puhutellut minua. Olin pitänyt sitä kiehtovana, jopa houkuttelevana, mutta nyt kun kuulin sen kutsuvan minua, halusinkin piiloutua siltä kuin pikkupentu.
Lokkimieli ei aikonut enää hyökätä, tai näin minä ainakin päättelin, kun kolli yhtäkkiä torui minua kynsien käytöstä harjoituksen aikana ja palasi varjoihin istumaan. Eikä siinä vielä kaikki, hän kehui suoritustani “tyydyttäväksi”. En enää kuunnellut kunnolla, kun mestari jatkoi monologiaan siitä, miten soturin täytyi kestää ääriolosuhteita ja sitä rataa.
Päässäni pyöri vain yksi ajatus: Oliko tämä ollut vain pelkkää leikkiä? Naamassani vihlova haava ja naarmut eivät olleet asiasta samaa mieltä. Taistelun tuoksinnassa olin jo hetken oikeasti kuvitellut, miten Lokkimieli repisi minut riekaleiksi. Mutta kollin äskeisistä puheista saattoi ymmärtää, ettei tämä koskaan ollut ollut tosissaan, kuten olin luullut. Minulle tuli yhtäkkiä entistä huonompi olo, eikä se johtunut pelkästään uupumuksesta ja nestehukasta.
“Joo, tiedän”, mutisin vastaukseksi kollille, kääntäen katseeni muualle edelleen hieman päästäni pyörällä. Sitten punnersin itseni huojahtaen takaisin tassuilleni ja kysyin ääni hiukan käheänä: “Saanko tulla jo varjoon?”
//Kokki?
