Uiveloyö
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kylmyys tihkui käpäliini jäästä, jonka päällä seisoin. Jäätynyt vesi oli naarmuuntuneen valkoinen; tuuli puhalsi siellä täällä lumipyörteitä sitä pitkin kuin yrittäen hioa sitä kirkkaammaksi. Vaikka kuinka yrittäisin, en näkisi omaa kuvajaistani heijastuvan sen pinnasta samalla tavalla kuin sulasta vedestä. Se aiheutti minulle pienen identiteettikriisin.
Mitä jos unohtaisin, miltä näytin? Tai jos olisinkin hiirenkorvan tullen aivan eri näköinen kuin lehtisateella? Mitä jos en olisikaan enää minä ja heijastukseni näyttäisi aivan vieraalta?
Nämä ajatukset poukkoilivat päässäni liukuessani joen muotoista jääuraa pitkin. Kuolonklaaniin oli vihdoin laskeutunut rauha, kun viimeisetkin viheryskään tai valkoyskään sairastuneet kissat olivat saaneet terveen lausunnon. Klaani oli vielä heikko taudin jäljiltä, mutta Pimentotähti – joka ei ollut ehtinyt olla uudessa virassaan vielä kovin kauaa ennen kuin epidemia oli iskenyt – oli pitänyt huolen siitä, että pyörät jatkaisivat pyörimistään tapahtuneesta huolimatta.
En oikein osannut muodostaa mielipidettä uudesta päälliköstämme. Hän oli ainakin vähemmän hullu kuin Henkäystähti, jonka armottomat kynnet olivat olleet upotettuina klaanitoverien nahkaan liian kauan. Pimentotähti olikin purkanut monia edeltäjänsä asettamia sääntöjä, kuten puoliveristen liikkumisrajoitukset. Se oli kohentanut ilmapiiriä huomattavasti.
Luistellessani kömpelösti neljällä jalalla jäällä havaitsin silmänurkassani liikettä. Tuttu valko-oranssi turkki pisti silmääni kuin aurinko, eikä minun tarvinnut miettiä kahta kertaa, kuka kyseessä oli. Nostin häntäni ylös saadakseni Katajanoen huomion. Naaras oli ilmeisesti huomannut minut jo ennen kuin olin itse huomannut hänet, sillä hän katseli jo valmiiksi suuntaani. Meillä oli sen verran välimatkaa, etten pystynyt lukemaan hänen ilmettään täältä asti.
Viime kuina minusta ja Katajanoesta oli tullut hyvin tutut toisillemme. Livahdimme molemmat usein leirin ulkopuolelle omille teillemme kun muiden silmä vältti, ja jostain syystä me satuimme tupsahtamaan lähes aina samoille mietiskelypaikoille. Aluksi Katajanoki oli selvästi yrittänyt vältellä minua, mutta ajan mittaan minusta oli alkanut tuntua, että hän sieti läsnäoloani yhä enemmän. Siksi minä yleensä tuppauduin hänen seuraansa itsekin istumaan ja mietiskelemään, vaikka toisinaan saatoimme käydä melko vähäsanaisia mutta pohdiskelevia keskusteluja keskenämme.
“Oletko jo testannut jäätä?” minä huikkasin vaalealle soturille ja liu’uin vähän lähemmäksi häntä ja rantaa. “Se luistaa hyvin. Tuntuu melkein siltä kuin lentäisi, jos ottaa vauhtia ja antaa itsensä vain liukua.”
//Kataja?
