Uiveloyö
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Tuijotin Katajanokea ilmeettömästi. Vai saalistamaan menossa? Tuskin. Toisaalta, ei ollut minun tehtäväni tuomita muita surkeista sepityksistä. Vaalea naaras ei selvästi kaivannut seuraani, enkä minä voinut häntä pakottaa sitä haluamaankaan.
“Jaa”, sanoin sitten vain ja laskin katseeni takaisin jokeen. Yllemme laskeutui hiljaisuus, jota joku olisi kaiketi voinut pitää kiusaannuttavana. Kohta kuitenkin kuulin loittonevat käpälänaskelet, ja kun nostin katseeni, soturi oli jo tiessään.
Jäin itse istuskelemaan veden äärelle hyväksi toviksi. Olin tullut tänne ajattelemaan, mutta joen liplatus saikin pääni tyhjentymään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siellä oli hiljaista – ei ajatuksia, ei mitään. Se tuntui jopa ihan hyvältä.
Ainakin sen hetken aikaa, ennen kuin jostakin pölähti paikalle aamun ensimmäinen metsästyspartio jäniksen perässä. Minä olin jo tassuttamassa poispäin, enkä jäänyt ottamaan selvää, ketkä päästivät voitonriemuisia ulvaisuja onnistuneen saalistuksen päätteeksi.
Ja niin minä kuljeksin jälleen metsässä vailla päämäärää. Ehkä minä nyt etsisin sellaisen kiven ja istuisin sen päälle mietiskelemään syntyjä syviä.
Tai sitten minä törmäisin jälleen Katajanokeen ja – ironisesti – ihmettelisin, miksi tämä ei ollutkaan saalistamassa niin kuin oli sanonut. Juuri kuten nyt tapahtui.
Katajanoki nosti hieman yllättyneen – ja ehkä jopa vähän säikähtäneen – oloisena katseensa minuun. Naaras istui ison kiven juuressa keskellä havupuiden rinkiä.
“Onko ollut saalistusonnea?” kysäisin muka muina kissoina, mutta epäilemättä äänensävystäni pystyi kuulemaan, etten ollut uskonut soturin aiempaa selitystä.
Astelin lähemmäksi edelleen naama peruslukemilla. Vilkaisin Katajanoen takana kohoavaa kiveä. “Haittaako jos kiipeän tuonne päälle istumaan? Joella liikkuu metsästyspartio, eikä täällä oikein muualla saa olla rauhassa.”
//Kataja?
