Uiveloyö
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Katajanoki tunnusteli varovasti jäänpintaa tassullaan; arvasin että häntä olisi kiinnostanut kokeilla sen kantavuutta koko painollaan, mutta kaipa jokin alkukantainen itsesuojeluvaisto esteli häntä tekemästä niin. Jos naaras olisi ollut yksin jäätyneen joen rannalla, tuo vaisto olisi varmastikin vienyt voiton ja hän olisi palannut takaisin leiriin yhtä uutta kokemusta köyhempänä. Vaan nytpä hän ei ollutkaan yksin, sillä olinhan minä täällä, leikkimässä hyisen veden seireeniä, jonka ainoa tarkoitus oli houkutella oravanpyörään – joka elämänäkin tunnettiin – vangittuja ohikulkijoita jäälle.
“Ei se mene”, minä vakuutin vaaleaturkkiselle soturille, jonka ruskeat silmät heijastelivat hänen sisäistä päättämättömyyden ristiriitaansa. Liu’uin lähemmäksi rantaa ja Katajanokea. “Olen ollut täällä jo jonkin aikaa. Jos jään olisi tarkoitus mennä rikki, se olisi tehnyt sen jo ajat sitten.”
Katajanoen katse pomppi minusta jäähän ja jäästä minuun. Katsoin häneen takaisin tyynesti. Lopulta Katajanoki näytti tulevan jonkinlaiseen lopputulokseen ja liu’utti hieman hapuillen yhden etutassunsa jäälle. Kohta hän seisoi sen päällä kaikilla neljällä koivellaan, yhtä avuttoman näköisenä kuin kauriinpoikanen, joka vasta totutteli uusiin jalkoihinsa. Minusta oli tuntunut ihan samalta vähän aikaa sitten.
“Anna mennä”, kehotin toista soturitarta, otin vähän vauhtia ja liu’uin hänen ohitseen keskemmäksi jokea, “kokeile, miten hyvin se luistaa!”
//Kataja?
