Uiveloyö
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Elämäni oli yhtä merkityksetön kuin näillä hiiren luilla. Siinä ne vain pötköttivät aterian päätyttyä, antamatta iloa enää kellekään. Joskus ne olivat olleet osa elävää, hengittävää olentoa, joka ei olisi pärjännyt ilman niitä mitenkään. Sitten siitä elävästä olennosta oli tullut kissan ruokaa, ja lopulta jäljellä oli vain kasa hauraita luita.
Oppilaana minulla oli ollut jokin tarkoitus. Tai ainakin Lokkimieli oli saanut sen tuntumaan siltä. Ankara ja hankala mestarini oli kyllä pitänyt huolen siitä, että en ollut ehtinyt unohtua liian pitkäksi aikaa omiin ajatuksiini. Nyt soturina kaikki se elämän hohto, ruumistani ruokkinut adrenaliini, oli hiipunut pois. Jäljellä oli pelkkä varjokuva, joka yön tullen sulaisi osaksi pimeyttä.
“Mitä se tekee?”
“En tiedä, tuijottaa luita? Omituinen karvapallo!”
Minun ei tarvinnut nostaa katsettani tietääkseni, keitä puhujat olivat. Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys pitivät kyllä huolen, että klaanin jokainen outolintu sai osakseen nälvintää ja arvostelua, enkä minä ollut heidän kohdallaan poikkeus. Toisaalta ei se minua haitannut – minun imagooni sopi hyvin outolinnun maine. Minulla ei ollut pienintäkään kiinnostusta olla tylsä ja tavallinen, niin kuin suurin osa kuolonklaanilaisista. Haikailin jonkin suuremman perään, vaikka en vielä tiennytkään, mitä se käytännössä tarkoitti.
Tuijottelin hiiren luita vielä kotvasen, ennen kuin huiskaisin ne hännälläni sekaisin ja nousin seisomaan. Minua ei oltu määrätty vielä tänään mihinkään partioon, tai vaikka Pimentovarjo olisi suunnitellutkin jotakin sen suuntaista varalleni, en aikonut antaa hänelle siihen mahdollisuutta. Kipitin leirin reunoja myöten uloskäyntitunnelille ja pujahdin humisevaan metsään.
No niin, täällä oltiin. Mitä seuraavaksi? Etsisinkö jostakin ison kiven ja kiipeäisin sen päälle murehtimaan vähän lisää? Ei, tänään ei ollut hyvä päivä sellaiselle. Minua ei huvittanut kiipeillä minkään päälle. Voisin murehtia vaikka joen rannassa. Mikä oli melankolisempaa kuin synkkä, kylmä vesi?
Tassuttelin osittain ajatuksissani joen kohinan suuntaan. Lähdin mahdollisimman kauas leiristä, minua ei huvittanut törmätä kehenkään tuttuun – ei etenkään sukulaisiini. Vanhempani alkaisivat varmasti hössöttää, miksi liikuin ulkona yksinäni enkä ollut luomassa suhteita muiden nuorten kissojen kanssa. Tai sitten saisin kuulla kunniani siitä, että välttelin partioihin osallistumista jo näin varhaisessa vaiheessa päivää.
Ajatuskuplani poksahti rikki, kun jonkun ääni tunkeutui sen läpi. Siristin silmiäni ja katselin ympärilleni. Kohta huomasin joen rannassa vaalean hahmon, joka näytti puhuvan heijastukselleen vedessä. Tai sitten jollekin muulle. Joka tapauksessa – ihmeellistä kyllä – kiinnostukseni oli herännyt.
“Kenelle sinä puhut?” töksäytin seisahtuessani vähän matkan päähän naaraasta. Yritin kaivella kissan nimeä mieleni perältä – en yleensä vaivautunut opettelemaan niitä. Katajanoki, se se olikin. Hän oli vastikään saanut soturinimensä, sen takia se oli varmaankin jäänyt mieleen.
“En kenellekään”, Katajanoki sanoi hiljaa ja katsoi minua karvat pystyssä. Ei tarvinnut olla selvännäkijä osatakseen kertoa, että kissa puhui palturia.
“Puhuit sinä”, minä intin laiskasti, astelin naaraan vierelle ja katsahdin alas veteen. Siellä ei näkynyt mitään ihmeellistä. Vain aaltoileva, epäselvä heijastus. “Miksi sinä puhuit vedelle?” En siirtänyt katsettani veden pinnasta. Yritin kovasti keskittyä ottamaan selvää, mille ja miksi soturi oli höpissyt. Minä yleensä tyydyin pysymään ajatusteni kanssa pääni sisällä, mutta kenties Katajanoki oli ajatellut ääneen. Hmm, naaras oli kyllä katsonut vettä sen verran kiinteästi, että tämän oli täytynyt puhua jollekulle muulle kuin itselleen, jollekulle vedessä.
//Kataja?
