Untuvapentu
Kirjoittaja: Sirius
Hyppäsin esiin lehtikasasta Hahtuvapentu seuranani. ”Ääh.” henkäisin. Katajapentu hyppeli voitonriemuisena aukiolla. Katselin kollia hieman ärsyyntyneen ja iloisen sekoituksena. ”Miten sinä löysit meidät? Minä luulin että menet jo kohti päällikön pesää?” Hahtuvapentu kysäisi. ”Minäpäs olen paras, osaan vaikka mitä, te ette!” Katajapentu rallatti. ’Ärsyttävä kissa. Ei hän kaikkea osaa.’ ajattelin turhautuneena. ”Katajapentu. Muutkin ovat yhtä hyviä kuin sinä. Pyydäpäs siskoiltasi anteeksi.” Mäntyviiksi komensi. Katsoin mustaa naarasta kiitollisena. Hän nyökkäsi päällään hyväksyvästi. ”Ääh, no anteeksi.” Katajapentu naukui. Minua pelotti hieman. Astuin muutaman askelen taaksepäin. Mäntyviiksi laski häntänsä lavoilleni. ”N-nyt on s-sinun vuorosi.” sanoin hermostuneena. ”Joo.” Katajapentu nyökkäsi. ”Mäntyviiksikin menee.” Musta naaras myöntyi hetken suostuttelun jälkeen. Juoksin Hahtuvapennun viereen aukion laidalle. Suljin silmäni tiukkaan. Aloin kokeilla kaikkia kynsiäni maahan. ”Oletko valmis jo?” kysyin Hahtuvapennulta kuiskaten. ”Olen.” Hahtuvapentu vastasi. Avasin silmäni. Räpyttelin niitä hetken. Käännähdin taakseni. Näin muutamia kissoja, mutta Katajapennusta ja Mäntyviiksestä ei ollut hajuakaan. He olivat löytäneet hyvät piilot. ”Hahtuvapentu, mihin ne voisivat mennä?” kysyin.
”Ehkä pentutarhaan? Tai ei, ehkä johonkin lehtikasaan?” Hahtuvapentu mietti. Lähdin aukion poikki. Missään ei näkynyt ketään. Kylmä ilma pörrötti karvojani. ’Hetkinen.’ pysähdyin paikalleni hämmästyneenä. Näin vilahduksen lähellä päällikön pesää. Juoksin niin kovaa kuin pienistä tassuistani pääsin vilahdusta kohti. Huomasin sen olevankin vain höyhen. Pyöritin päätäni harmistuneena. Katsoin taakseni nähdäkseni, oliko Hahtuvapentu löytänyt jonkun. Valkoinen pentu seisoi mustan hännän juuressa.
”Untuvapentu, tule tänne! Mäntyviiksi löytyi!” Hahtuvapentu sanoi. Menin Hahtuvapennun luo. Olisiko Katajapentu lähellä? Huohotin hengästyneenä. Katajapennusta ei näkynyt jälkeäkään, mutta Mäntyviiksi seisoi edessäni. ”Löysitte minut .” naaras kehräsi ja ravisteli lehtimultaa turkistaan. ”Etsikää vielä Katajapentu.” Syöksähdin eteenpäin. Olin näkevinäni kollin, mutta se paljastuikin oksaksi! ”Toivottavasti hän ei taas tee jotain typerää.” kuulin Mäntyviiksen mutisevan hiljaa. Mietin, mitä naaras tarkoitti sanoillaan. Oliko Katajapentu tehnyt jotain tyhmää? Miksen minä saanut tietää siitä? Tiesikö Höyhenhallakaan? Emon pitäisi tietää! Kiirehdin Hahtuvapennun kannoille. ”Mäntyviiksi, entä jos Katajapentu on päällikön pesässä?” kysyin.
”Ei hän voi olla. Ei hän voi olla niin hiirenaivo. Todennäköisesti hän on jossain lähellä piilossa.” Mäntyviiksi yritti selvästi uskotella itselleen. Nyökkäsin. En tiennyt, olisiko veli niin typerä että tekisi niin. Saattaisi olla, mutta en tiennyt. Mietin mihin vaikeuksiin hän joutuisi. ”Katajapentu! Missä olet?” kysyin. Ei kuulunut vastausta. Hahtuvapentu kurkisti pentutarhaan. ”Sielläkö?” kysyin odottavasti. Hahtuvapentu pudisti päätään. Huokasin ja jatkoin etsimistä. Äkkäsin keltaiset kiiluvat silmät oppilaiden pesän pimeydessä. ”Mäntyviiksi! Tuolla on jotain!” kiljaisin. Loikkasin Mäntyviiksen viereen. ”No mitä siellä nyt on?” Mäntyviiksi kysyi.
”Keltaiset silmät!” huudahdin.
”No, minäpäs menen katsomaan. Taidan tietää kuka se on.” Mäntyviiksi naurahti salaperäisen näköisenä. Katsoin naarasta kummastuneena. Mäntyviiksi pujahti pesään. ”Pois ja äkkiä, tämä on oppilaiden pesä! Et ole oppilas, minä tiedän sen, lyön vaikka hännästäni vetoa!” Mäntyviiksi älähti. Katajapentu ilmestyi pesän suuaukolle selvästi närkästyneenä. ”Me löydettiin sinut.” nau’uin.
”Ettekä olisi löytänyt ilman että olisit kertonut Mäntyviikselle, senkin pelkuri.” Katajapentu murahti. ”Olisit mennyt katsomaan itse.”
”Hei! Tuo ei ole kivaa. Leiki sitten yksin, ei tuo ole hauskaa!” sanoin loukkaantuneena.
”Mitäs lähdit pelkuroimaan!” Katajapentu vastasi ilkeästi. Minua suretti. Katajapentu oli hirveä. Niin hirveä, etten osannut sanoa sitä. Toivoin joskus että se olisikin ollut Katajapentu, joka olisi jäänyt sinne metsään Jupiterin kanssa! Vaikka Salamanteri ja Katajapentu olivat kummatkin aika ärsyttäviä. Juoksin pentutarhaan. Näin kuinka Hahtuvapentu yritti huutaa perääni. Katajapentu loi minuun vihaisen katseen. Nakkasin hänelle häntääni. Menin sisään pentutarhaan. Itkin nyt oikeasti. Lysähdin vuoteelleni. Höyhenhalla tuli viereeni ja kietoi minut lähelleen. ”Mitä nyt, Untuvapentu?” Höyhenhalla kysyi lempeästi. Katsoin emoani silmiin. Hän tuijotti minua silmät täynnä rakastusta. ”Katajapentu kiusaa.” nyyhkytin. ”Hän haukkui minua pelkuriksi kun en uskaltanut mennä oppilaiden pesään.” Höyhenhalla kietoi minut rintansa lähelle. ”Älä kuuntele häntä. Katajapentu, hän on hieman hankala tilanteissa jossa hän häviää. Olet kuitenkin oikeassa, Katajapentu oli ilkeä.” emo naukui. Katsoin häntä surullisena. Oli niin mukavaa, että emona oli Höyhenhalla. Hänellä oli aikaa pennuilleen. Jos olisin ilman sukua, niin Mäntyviiksi hoitaisi minua. ’Mieluummin Höyhenhalla kuin Mäntyviiksi. Höyhenhalla on paras!’ ajattelin. Höyhenhalla kosketti kuonollaan omaani. Minusta tuntui jo paljon paremmalta.
