Untuvatassu
Kirjoittaja: Sirius
Minua pelotti. Henkäystähti oli kertonut jotain aivan kamalaa: jotkut hyökkäisivät Eloklaaniin! Miksi ihmeessä? Eihän Eloklaani ollut tehnyt meille mitään pahaa! Kuulin yhä vaimeita ulvaisuja. Katajatassu ja Hahtuvatassu saapuivat paikalle. Siskoni laskeutui ääneti viereeni. Loin tähän pelokkaan katseen. Hahtuvatassu laski häntänsä selälleni. ”Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Kuulin että Narsissitassu on mukana.” Katajatassu kysyi ihmeissään.
”Etkö sinä muista että meillä on taistelu?” kysyin häneltä. ”Ai niin, joo.” tämä vastasi ja näytti hyvin pelokkaalta. ”Mitä jos ne Eloklaanin kissat hyökkäävät tänne?” hän kysyi hetken päästä. Se ajatus oli tullut minunkin päähäni. He takuulla vannoisivat kostoa! Ajatus oli hiirenaivoinen, että meidän olisi pitänyt hyökätä.
”Untuvatassu. Muistatko kun emo kertoi meille että Leppävarjo on hänen uusi kumppaninsa?” Hahtuvatassu kysyi.
”Tietysti. Miksi sinä sitä nyt kysyt?” kysyin hämmentyneenä. Höyhenhalla oli ottanut kumppanikseen Leppävarjon. Leppävarjo oli inhottava. Hän oli puhdasverinen ja vihasi meitä! En todellakaan haluaisi häntä isäkseni. Jupiter, oikea isäni, oli rakastanut minua. Muistin kuinka hän ja emo olivat kertoneet meille tarinoita hurjista erakkoajoistaan.
”Ja sitten se kun kissarankkuri jahtasi meitä, muistatko Höyhen?” kuulin isän äänen päässäni. Pudistelin sen pois. Ajat olivat nyt nämä. Olin klaanissa. Olin uskollinen sille, enkä millekään muulle. En voinut kuitenkaan lakata ajattelemasta isää. Tämän hiekanvärinen turkki, joka muistutti paljon Katajatassua. Tämän rakastavat, keltaiset silmät. Se, kun hän kehräsi kun kiipelimme heidän päällään. ”Untuvatassu!” Katajatassu huudahti. ”Kuunteletko sinä yhtään?” Säikähdin.
”Joo joo, anteeksi.” vastasin. Hahtuvatassu vilkaisi minua. ”Tämä on hirveää. Pyydän jotain sanomaan minulle taistelusta, että miten se meni. Ja miksi he hyökkäsivät kokoontumisen aikaan?” tämä kyseli. ’Vaikka eiväthän he meille mitään kerro. Puoliverisille kateille.’ ajattelin turhautuneena. Pesän suuaukolle ilmestyi Höyhenhalla. Emon valkoinen turkki tuntui pehmeältä.
”Hei, pennut!” tämä kehräsi. Mulkaisin häntä vihaisesti. Emme olleet enää pentuja. ”Hei.” totesin.
”Mikä teillä on?” hän kysyi huolestuneena ja tassutti viereemme. ”Mikä meillä sitten ei olisi? Kaikki on väärin! Sota alkaa!” Katajatassu sanoi kiivaasti. Katselin veljeäni ihmeissäni. En olisi uskonut häneltä tuollaista suhtautumista. Höyhenhalla katsoi meitä surullisesti. ”Tiedän, että se voi harmittaa. Mutta me voitamme, eikö?” tämä kysyi toiveikkaasti.
”Salamanterin luona ei ole tälläistä!” sanoin. Höyhenhalla asteli viereemme. ”Me olemme Kuolonklaani. Te olette nyt turvassa meidän luonamme.” emo naukui rauhallisesti. ’Juupa juu. Minä näin miten Mäyräkynnelle kävi!’ ajattelin pelokkaana. ”Mutta sota leviää! Miten me enää voidaan olla täällä?” kysyin ihmeissäni. ”Kuulkaa. Teillä ei ole täällä mitään hätää. Metsässä on kaikkia mäyriä ja kettuja. Täällä ei ole niitä.” Höyhenhalla naukui tyynesti. Hän vaikutti kuitenkin uskottelevan sitä jollekin. Ehkä itselleen? Nukahdin hetken päästä.
”Höpö jos ehtii?”
