Untuvatassu
Kirjoittaja: Sirius
Sujahdin vuoteeseeni. Pehmeät sammalet tuntuivat ihanalta. Joku oli tuonut jopa rastaanhöyheniä. Nostin päätäni. Vanhemmat oppilaat kävelivät pesään. Jännityin äkkiä, sillä en tiennyt, miten suhtautua. ”Moi! Me ollaan uudet oppilaat Katajatassu, Hahtuvatassu ja Untuvatassu.” Katajatassu huudahti. Minun teki mieli itkeä noloudesta. En pitänyt Katajatassusta. Olisin vain halunnut olla hiljaa! ”Lopeta!” kuiskasin hänelle vihaisena. Hahtuvatassu loi minuun ärsyyntyneen katseen. Nyökäytin päätäni. Muut oppilaat näyttivät keskittyvän mieluummin omiin juttuihinsa, ja vain pari tervehti meitä. Huokaisin helpottuneena ja painoin pääni sammaliin. Hetken päästä olin jo nukahtanut.
Heräsin uuteen päivään. Näytti olevan vielä aikainen aamu, ja tuntui kylmältä. ’Menen odottamaan Lehtituulta! Hän takuulla ilahtuu kun olen ahkera.’ päätin ja sujahdin ulos pesästä. Monet muut nukkuivat yhä. Näin Katajatassun nukkuvan vielä vuoteessaan. Hahtuvatassukin nukkui rauhallisesti. Astelin lumista maata pitkin soturien pesän aukolle. Istahdin odottamaan. Katselin ohi leijailevia hiutaleita. Yhtäkkiä kuulin ääniä oppilaiden pesästä. Näin Hahtuvatassun valkoisen turkin takanani. ”Hei, Untuvatassu! Näin että tulit tänne.” hän sanoi.
”Kiva. Odotan tässä Lehtituulta.” kerroin ja näpäytin Hahtuvatassun turkkia hännälläni.
”Minäkin tulin odottamaan Pikkukaaosta. Katajatassu nukkuu varmaan vielä.” Hahtuvatassu vastasi. Yhtäkkiä soturien pesästä kuului ääntä. Näin soturien tulevan esiin. En nähnyt mestareitamme. Yhtäkkiä Lehtituuli käveli esiin.
”Te olette odottamassa, vai niin.” tämä murahti. Minua alkoi pelottaa. Oliko ollut väärin tulla odottamaan? ”K-katajatassu on vielä nukkumassa.” sanoin hermostuneesti.
”Selvä sitten. Tänään teillä ei ole heti harjoituksia, vaan harjoittelemme vasta päivällä.” Lehtituuli kertoi ja lähti takaisin soturien pesään. Katsahdin Hahtuvatassuun.
”No, odotamme sitten päivään.” tämä totesi. Nyökkäsin. Hetken päästä pentutarhasta alkoi kuulua meteliä. ”Minä olen ensimmäinen ulkona, senkin madot!” kuului jonkun kiljahdus. Hetken päästä näin Kettupennun juoksevan ulos. En muistanut koko pentutarhan pentujen nimiä. ”Mennäänkö pentutarhaan? Siellä voi olla aika tiukkaa.” sanoin.
”Kysytään vaikka Mäntyviikseltä. Hän tuleekin ulos.” Hahtuvatassu sanoi ja käveli Mäntyviiksen luo.
”Voimmeko tulla pentutarhaan?” kysyin.
”Mikäs siinä, kunhan annatte kuningattarien olla rauhassa.” Mäntyviiksi vastasi paimentaen samalla isoa pentulaumaa.
”Kiitos!” huikkasin. Menin Hahtuvatassun perässä sisään.
”Hei vaan, pennut.” kehräsin. Yhtäkkiä näin Latvaruusun pennun, Neilikkapennun kipittävän luokseni. ”Moi, minä olen Neilikkapentu!” tämä vinkaisi. Latvaruusu käski pennun pois luotani. ’Olen puoliverinen. Totta kai puhdasverinen kissa haluaa pentunsa olevan puhdasveristen seurassa.’ ajattelin hieman turhautuneena. Mikä juttu tässä nyt oli? Kaikki Henkäystähden syytä! Vihasin tätä päällikköä, vaikken ollut tätä tuntenutkaan. Hahtuvatassu katseli ympärilleen.
”Voinko mennä ulos, emo?” kuulin Neilikkapennun kysyvän. Ihastuin pentuun. Tämä oli kiltti ja ihana, varmasti unelmien tytär Latvaruusulle. Tiesin kuinka paljon naaras oli menettänyt, kaksi pentuaan. Minäkin olin menettänyt isän ja veljen. Hetken päästä Neilikkapentu juoksi ulos. Menin itsekin ulos, sillä halusin muuta ajateltavaa. ”Oletko sinä joku oppilas?” Neilikkapentu kysyi minulta.
”Joo. Olen Untuvatassu. Sinä olet kai Neilikkapentu?” kysyin. Hänellä ei selvästikään ollut tietoakaan, kuinka paljon hän oli menettänyt. En halunnut kertoa sitä hänelle. Hän saisi tietää sen isompana.
”Joo! Mitä oppilaana tehdään? Loiskevarjo sanoo että olen liian nuori oppilaaksi.” pentu vinkaisi. Tajusin että Loiskevarjo oli tämän isä. ”Kaikenlaista. Minäkin vasta aloitin oppilaana. En ole vielä päässyt tekemään kaikkea.” myönsin. Neilikkapentu tassutteli ympäriinsä. ”Miksei Pisarapentu ole enää täällä? Mihin hän meni?” Neilikkapentu kysyi. Hätkähdin äkkiä. Nyt hän kysyi sitä!
”Miksi säikähdit?” Neilikkapentu kysyi hämmästyneenä. Nielaisin. En todellakaan voinut kertoa hänelle sitä. En ollut hänelle edes sukua. ”Pisarapentuko? Hän on turvassa.” valehtelin.
”Missä? Minäkin haluan sinne!” Neilikkapentu kiljaisi. Olin hermostunut. ”T-tuota, Neilikkapentu. Veljesi…on kuollut.” myönsin ja minusta tuntui hirveältä. ”Kuollut? Ei ole totta.” Neilikkapentu tuijotti minua epäuskoisena. Minua alkoi pelottaa. En olisi saanut kertoa hänelle sitä! Nyt hän kertoisi Latvaruusulle ja tämä kertoisi tietysti muille. Mihin vaikeuksiin olinkaan joutunut!
