Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Kuu oli ehtinyt jo laskea ja aurinko nousta mäntymetsän takaa, kun viimein palasimme kokoontumisesta leiriin. Henkäystähti oli selvästi halunnut pitkittää klaanien tapaamista niin paljon kuin vain kykeni järjestääkseen kuolonklaanilaisille ja kujakissoille mahdollisimman paljon aikaa. Onneksemme Mesitähti ja eloklaanilaiset eivät koko yön aikana olleet vaikuttaneet huomaavaan mitään. Joukoillemme olisi käynyt ohraisesti, jos kokoontumiseen lähteneet eloklaanilaiset soturit olisivat palanneet leiriin auttamaan klaanitovereitaan.
Olin yön jäljiltä uupunut, vaikka en ollutkaan kuulunut leiriin hyökkääjiin. Yö oli ollut pitkä ja halusin jo nukkumaan. Pakotin kuitenkin silmäni pysymään auki, sillä halusin nähdä hyökkäysjoukkojen palaavan leiriin, typerä kun olin. Vakuuttelin itselleni, että minua kiinnosti ainoastaan saada selville, miten hyökkäys oli mennyt, eikä erään punaruskean soturittaren vointi. Ei tietenkään, miksi olisi kiinnostanut? Aaltosalama oli sitä paitsi varmasti kunnossa. Hänen oli pakko olla. Pakotin hermostuneesti vääntelevän häntäni pysymään paikoillaan ja yritin keskittyä muihin asioihin.
En kuitenkaan joutunut odottamaan kauaa. Pian enemmän ja vähemmän haavoittuneita kissoja alkoi valua leiriin Pimentovarjon ja Keijukaisen johdattamina. Kumpikaan kokeneista naaraista ei ollut selvinnyt naarmutta, joten selvästi taistelu ei ollut ollut mikään läpihuutojuttu. Kaksikko ei vaivautunut selittämään tilannetta klaanin kissoille, vaan kiirehti suoraan päällikön pesään Henkäystähden luokse.
Pari kissaa raahasi mukanaan leiriin ruumista, ja tunnistin kuolleen kissan Myrkkytassuksi. Katseeni pysyi vain hetken oppilaan ruumiissa, kunnes taas aloin etsiä Aaltosalamaa. Pian huomasinkin hänet ja rentouduin hieman kun huomasin, että ainakin soturi oli tolpillaan. Hän oli selvästi jättänyt osan turkistaan matkan varrelle ja kerännyt taistelusta muutaman naarmun ja haavan, mutta naaras ei vaikuttanut olevan aivan hengen hädässä.
Ennen kuin ehdin ajatellakaan asiaa olin jo noussut paikaltani ja kävelemässä Aaltosalamaa kohti. Olin muutaman askeleen päässä, kun huomasin Kalmakuun kiirehtivän tytärtään kohti. Jähmetyin nolona niille sijoilleni: en millään voinut välittää Aaltosalamasta yhtä paljoa kuin hänen isänsä. Minulla ei ollut mitään oikeutta olla ensimmäinen kissa, jonka hän leirissä tapaisi taistelun jälkeen. Sitä paitsi minun ärsyttävä naamani oli varmaankin viimeinen asia, jonka taistelun uuvuttama soturi halusi nähdä. Olin kuitenkin itsekäs ja halusin päästä puhumaan hänelle. Odotin hiukan nolona korvat tulessa, että kokeneempi soturi oli saanut vaihdettua sanasen tyttärensä kanssa, ja kun Kalmakuu häipyi tiehensä, riensin Aaltosalaman luo. Yritin pitää askeleeni ja olemukseni kiireettöminä ja rentoina, mutta en esitykselläni vakuuttanut edes itseäni.
”Toivottavasti taisteluharjoituksistamme oli jotain hyötyä. Et kyllä näytä siltä”, sanoin yrittäen virnistää, mutta huoli paistoi silmistäni selvästi. ”Oletko kunnossa?”
//Aalto?
