Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Taistelu oli voitettu ja minä ja Aaltosalama olimme selvinneet kutakuinkin hengissä. Olimme kumpikin joutuneet olemaan parantajan pesällä toipumassa useita päiviä, sillä haavamme olivat niin syviä, että ne olivat tappaa meidät. Nyt, kaksi kuuta taistelun jälkeen, olin kuitenkin jo palannut soturin tehtäviini.
Eloklaanin leiriin oli lähetetty joukko kuolonklaanilaisia vartioon ja kiitin sekä jotain korkeampaa voimaa että isääni siitä, että en kuulunut noihin kissoihin. En pystynyt kuvittelemaan mitään pitkäveteisempää, kuin Eloklaanin leirissä notkuminen. Toisaalta kuulemani mukaan kuolonklaanilaiset saivat siellä paremmin syödäkseen.
Eräs asia sai minut kuitenkin välillä toivomaan, että minut olisikin lähetetty Eloklaaniin. Välimme Aaltosalaman kanssa olivat taistelun jälkeen olleet hiukan kiusalliset. Ainakin minun puolestani. Taistelussa, kun Aaltosalama ja minä olimme molemmat kuoleman partaalla, olin nimittäin tajunnut olevani korviani myöten rakastunut häneen. Toivoin kovin, että näin ei olisi ja taistelun jälkeen olinkin uskonut, että ajan myötä tunteeni haalistuisivat. Toisin oli kuitenkin käynyt, eikä Aaltosalama suostunut poistumaan mielestäni. En voinut itsepäisille tunteilleni mitään.
Ongelmana oli se, etten tiennyt ollenkaan, mitä Aaltosalama minusta ajatteli. Olin pitänyt häntä ystävänäni jo monta kuuta, ja ehkä Aaltosalamakin laski minut toverikseen. Sekin oli jo suuri ehkä. Olin toisinaan niin rasittava, ettei olisi ollenkaan kaukaa haetti ajatus, että soturitar salaa vihaisikin minua. Hyvällä tuurilla hän tosiaan piti minua ystävänään, mutta en voinut kuvitella todellisuutta, jossa hän olisi nähnyt minua yhtään enempänä.
Olin alkanut tunteideni ja epävarmuuksieni johdosta käyttäytymään Aaltosalaman seurassa kuin mikäkin idiootti. Koska pelkäsin, että hän pääsisi perille tuntemuksistani häntä kohtaan, olin alkanut hiukan välttelemään naarasta. En vain halunnut väliemme menevän lopullisesti pilalle.
Istuskelin juuri soturien pesän edessä – katsellen Aaltosalamaa, kuten yleensä – kun Henkäystähti asteli luokseni. Koska Pimentovarjo oli Eloklaanissa, oli päällikkö ottanut hänen tehtäviinsä kuuluneen partioiden jakamisen kontolleen. Isällisten neuvojen sijaan Henkäystähti lähestyikin minua juuri niissä asioissa.
”Varissulka”, päällikkö murahti. ”Johdat metsästyspartiota. Ota mukaasi Tattihalla, Tummasielu ja vaikkapa… Aaltosalama.”
Nielaisin hermostuneesti kun kuulin hänen nimensä.
”Eikö Aaltosalama ollut jo auringonnousun partiossa? Olisiko parempi, jos hän menisi partioon vasta myöhemmin?” ehdotin täysin viattomasti, ja Henkäystähti siristi silmiään.
”Ei huolta, osaan kyllä hoitaa hommani”, hän sanoi viileästi. ”Sitä paitsi Aaltosalama ei ole vielä tänään ollut missään partiossa. Mistä olet sen keksinyt?”
Pyöräytin silmiäni enkä enää jatkanut keskusteluamme. Kävin nopeasti hakemassa Tattihallan ja Tummasielun ja ”säästin” Aaltosalaman viimeiseksi. Löysin soturittaren astumassa ulos klaaninvanhimpien pesästä.
”Hei, sinun pitäisi tulla kanssani partioon”, sanoin hiukan kiusaantuneena, yritellen parhaani mukaan peitellä sitä. En jäänyt odottelemaan naaraan vastausta vaan jolkotin leirin uloskäynnille. Pian punaruskea soturi asteli paikalle enkä hukannut hetkeäkään vaan lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä. Ainakin Aaltosalama kulki jonon peräpäässä Tattihallan juostessa minun kintereilläni. Kenties emme joutuisi juttelemaan.
//Aalto?
KP-boosti käytössä
