Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Puoleen kuuhun en ollut juuri jutellut Aaltosalaman kanssa. Kaikki johtui riidastamme: meillä oli hyvin erilaiset näkemykset siitä, mitä tulevaisuus saattaisi meille kahdelle tarjota. En pitänyt Aaltosalaman pessimistisyydestä ja valmiudesta luovuttaa noin vain. Oma optimistisuuteni yllätti itsenikin – tai, kenties kyseessä oli epätoivo. Tiesin vain, etten halunnut luovuttaa pentujen suhteen. Kumppanini taas oli vaikuttanut valmiilta astumaan siihen suuntaan.
Viime päivät olivat tuntuneet kovin harmailta, eikä se johtunut pelkästään pilvisestä ja ankeasta säästä. Nyt kun olin Aaltosalaman kanssa riidoissa, olin huomannut, kuinka yksin oikeastaan olin. Tietysti koin, että Aaltosalaman ollessa osa elämääni en tarvinnut muita. Toisaalta tällaisissa tilanteissa, joissa en voinut turvautua häneen, tai halusin päästä puhumaan minun ja kumppanini väleistä jollekulle, huomasin kaipaavani jonkin ulkopuolisen tuen.
Aiemmin se oli ollut Tuhkajuova. Hänelle olin voinut avautua murheistani, ja vaikka aiemmin ne olivat olleet vähäisempiä ja laadultaan keveämpiä, uskoin, että tässäkin asiassa emoni olisi voinut auttaa minua. Ylpeydelleni oli suuri kolaus myöntää tuo tosiasia, sillä en halunnut nähdä Tuhkajuovassa mitään hyvää. Heikko puoleni halusi maalata hänet viholliseksi, vaikka sisimmässäni tiesin, että minä olin meistä se, joka oli käyttäytynyt itsekkäästi ja pennun lailla.
Huokaisin syvään. Keskittymiseni ei todellakaan riittänyt metsästämiseen, mutta Pimentovarjo ei ollut antanut armoa. Tämä oli jo toinen partioni tänään: olin herännyt aamulla aikaisin rajapartioon, ja nyt johdin illan metsästyspartiota. Laiska luonteeni koki aikataulun raskaana, mutta toisaalta pidin siitä, etten joutunut viettämään leirissä liikaa aikaa. En halunnut joutua näkemään Aaltosalamaa, sillä silloin minusta olisi tuntunut, että minun olisi kuulunut mennä hänen luokseen, kumppaneita kun olimme. Hänen kanssaan keskusteleminen kuitenkin pelotti minua. En halunnut, että välimme menisivät vielä huonompaan suuntaan. Mieluummin ottaisin tämän epävarmuuden kuin menettäisin hänet kokonaan.
Päätin kokonaan luovuttaa metsästyksen suhteen ja suuntasin katseeni taivaalle. Harmaat pilvet olivat väistymässä, ja tummenevalla taivaalla erottuivat yön ensimmäiset tähdet. Mieleeni tulvahtivat kaikki ne illat, jotka olin istunut Aaltosalaman kanssa tähtiä katselemassa. Noina hetkinä maailma tuntui pysähtyvän, eikä millään muulla ollut väliä kuin sillä, että hän oli vierelläni ja minä hänen. Hiljaisuus välillämme oli aina tuntunut turvalliselta ja kotoisalta.
Ikävöin häntä niin, että sattui.
Partio suuntasi takaisin leiriin. En ollut saanut mitään kiinni, mutta onneksi muut partiolaiset kantoivat mukanaan muutamia saaliita. Oli kenties noloa partion johtajana palata leiriin tyhjin tassuin, mutta en jaksanut välittää asiasta. Sinä hetkenä kykenin ajattelemaan vain Aaltosalamaa ja päätin, että oli aika viimein korjata tämä välillemme kasvanut kuilu. Halusin hänet takaisin.
Matka takaisin leiriin taittui nopeasti, kun ajatukseni viipyilivät kumppanissani. Heikko keskittymiseni sai minut kompastelemaan pariin otteeseen, sillä pimeässä metsässä en ollut huomannut joitain maasta kohovia juuria. Sydämeni tuntui hakkaavan rinnassani kovempaan tahtiin leirin lähestyessä. Olin sekä innostunut että hermostunut: mitä jos en onnistuisikaan korjaamaan mitään? Vakuuttelin kuitenkin itselleni, että minut ja Aaltosalama oli tarkoitettu yhteen: me selviäisimme tästä helposti.
Leiriin astuessani etsin heti katseellani kumppanini punertavaa turkkia. Hän ei kuitenkaan osunut silmääni. Sen sijaan sisareni Sulkavirta riensi luokseni melkein välittömästi paikoilleni pysähdyttyäni. Hänen ilmeensä sai minut kohottamaan kulmiani: jotain oli tapahtunut.
”Varissulka! Aaltosalama on juuri synnyttänyt”, hän ilmoitti ja kuvittelin kuulleeni väärin. Naaraan seuraavat sanat kuitenkin vahvistivat sen, että tosiaan olin kuullut aivan oikein: ”Se on terve naaraspentu.”
Katsoin siskoani hölmistyneenä. Mitä ihmettä hän selitti? Aaltosalama ei ollut tiine, joten miten hänelle oli saattanut syntyä pentu? Selvästi pentu oli kuitenkin todellinen Sulkavirran käytöksestä päätellen. Seuraavaksi minun häpeäkseni ajatukseni kaarsivat synkempään suuntaan, sillä jos Aaltosalama olikin ollut tiinenä, oli vain harvoja syitä, miksi hän ei olisi kertonut asiasta minulle. Sulkavirta katkaisi onneksi ajatusketjuni, ennen kuin kuvitelmani lähtivät täyteen laukkaan.
”Hehkuaskel sanoi, että hänen tiineytensä oli vain oireillut vähän”, sisareni selitti, kun lähdimme kulkemaan sairasaukiolle. ”Aaltosalama ei itsekään kuvitellut odottavansa pentua. Pienokainen pääsi yllättämään meidät.”
Äskeinen hämmennys ja hetkellinen järkytys alkoivat hiljalleen muuntua suunnattomaksi iloksi ja onneksi, ja askeleeni kiihtyivät parantajan pesän lähestyessä. Kun pistin pääni sisään ja tähyilin sairasaukiolle, henkeni oli salpaantua Aaltosalaman nähdessäni. Katseeni keskittyi häneen aivan ensimmäisenä, vaikka tuo pieni ihme hänen vierellään tuntuikin vaativan huomiotani. En kuitenkaan hetkeen voinut katsoa muualle, sillä kumppanini näkeminen oli täysin lumonnut minut. Tunsin sillä hetkellä vastustamatonta halua painautua häntä vasten ja jäädä siihen iäisyydeksi. Suunnaton rakkauden tunne valtasi minut jälleen – nuo tunteet eivät olleet missään vaiheessa jättäneet minua.
Kiirehdin hänen luokseen ja puskin Aaltosalaman päätä. Hengitin hänen tuttua tuoksuaan kuin haukkoisin happea veden alta noustessani. Kyynel vierähti poskelleni silkasta onnesta ja päätin, etten enää koskaan halunnut olla hänestä erossa.
”Rakastan sinua.”
Vasta sitten siirsin katseeni tuohon pieneen karvapalloon Aaltosalaman vieressä. Sydämeni oli pakahtua onnesta häntä katsellessani. Hän oli niin kovin pieni, vaikkakin pennuksi ison puoleinen, ja naaraspennun turkki oli samaa väriä kuin omani. Hänen selkänsä halki kulki tummempi juova, aivan kuin Aaltosalamalla.
Hengitin syvään ja katsoin vuoroin kumppaniani, vuoroin pentuamme. Lämmin tunne valtasi minut: oli kuin olisin saapunut pitkältä retkeltä kotiin.
Päivät kuluivat ja Uivelopentu varttui. Olimme päättäneet sen sopivaksi nimeksi pienelle tyttärellemme, ja minusta nimi oli kaunis ja uniikki.
Uivelopennun kasvamista oli kutkuttavaa seurata. Vietin kaiken vapaa-aikani Aaltosalaman ja hänen kanssaan, eikä partioihin raahautuminen ollut koskaan tuntunut yhtä vastenmieliseltä. Kaikista mieluiten en olisi ollut hetkeäkään pentutarhalta poissa.
Vaikka minun ja Aaltosalaman välit olivat palautuneet taas lämpimiksi, tunsin edelleen jonkinlaisen seinän välillämme. Emme olleet koskaan käsitelleet kunnolla aiempaa riitaamme ja tuota kireää vaihetta kumppanuudessamme. Minusta tuntui, että molemmat halusimme vain unohtaa koko asian, sillä tällä hetkellä kaikki oli hyvin. Pelkäsin sen kuitenkin olevan vain väliaikainen ratkaisu.
Meidän olisi pakko puhua asiat halki.
Kun seuraavan kerran astelin partiolle, tervehdin nopeasti Uivelopentua ja astelin sitten Aaltosalaman luo. Onnekseni Sulkavirta oli vierailemassa tarhalla, joten hän voisi varmasti vahtia Uivelopentua sen aikaa, kun aikuiset puhuivat.
”Hei”, tervehdin kumppaniani ja puskin hänen päätään. Hymyilin hänelle, mutta ilmeeni vakavoitui pian. ”Minusta meidän pitäisi puhua.”
//Aalto?
KP-boosti käytössä
