Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Minusta tuntui, että olin tehnyt kamalan virheen. Tietysti olin jo sillä hetkellä, kun nuo kömpelöt sanat tulivat suustani ymmärtänyt, että olisin voinut ilmaista ajatukseni ja tunteeni paljon paremmin. En kuitenkaan ollut osannut odottaa, että sanoillani olisi ollut näin suuri vaikutus.
Aaltosalama oli nimittäin hiljaa koko loppuajan metsästyspartiosta. Huomasin myös, että hänen saalisonnensa oli tavallista selvästi heikompi: niin heikko, että minä kenties ensimmäistä kertaa päihitin hänet leiriin viedyn riistan määrässä. Ja kun viimein lähdimme leiriä kohti, kulki soturi allapäin joukon hännillä. Kurkkuani kuristi katsoa häntä; olinko minä aiheuttanut tämän? Olisi ollut tyhmää ja väärin kuvitella, ettei sanomisillani olisi ollut vaikutus. Ennen keskusteluamme välimme olivat kenties olleet hiukan kiusalliset ja vaivaantuneet – johtuen tietysti minusta itsestäni – mutta nyt tuntui siltä, kuin välillämme olisi ollut jokin näkymätön muuri.
Paluumatkalla yritin saada otteen myrskyävistä ajatuksistani. Enkö ollut halunnut juuri tätä? Että saisin hiukan etäisyyttä Aaltosalamaan, hiukan tilaa hengittää ja ajatella. Nyt minulla todellakin oli tilaa, mutta en kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin Aaltosalamaan – mikään ei ollut siis muuttunut. Ainoa, mitä valheellinen tunnustukseni oli aiheuttanut, oli väärinkäsityksiä ja pahaa mieltä. En koskaan olisi halunnut satuttaa tai loukata soturia. Toisaalta, jokin kenties itsekäs osa minusta huomautti, jos Aaltosalama todella oli loukkaantunut, ainakin se tarkoitti sitä, että hän todella välitti minusta. Se oli kuitenkin laiha lohtu.
Selvästi olin ollut uppoutunut syvälle ajatuksiini, sillä pian takanani kulkeva Tummasielu huomautti minun juoksevan hiukan liian nopeasti. Vilkaisin taakseni ja näin partion jääneen parin ketunmitan päähän. Välttelin Aaltosalaman silmiä, kun katsoin pahoitellen partion jäseniin ja jatkoin matkaa verkkaisemmalla tahdilla.
Tilanne ei ollenkaan parantunut, kun jouduimme samaan vahtivuoroon. Pikkukaaoksen läsnäolo oli sekä pelastus että harmitus: emme joutuneet olemaan kahdestaan, mutta emme myöskään voineet olla kahdestaan. Olisin halunnut puhua hänelle, selventää hiukan ajatuksiani nyt, kun soturi ei voisi paetakaan minnekään. Pikkukaaoksen kuullen en kuitenkaan alkaisi puimaan yhtään mitään.
Pimeässä vilkuilin vaivihkaa Aaltosalaman suuntaan. Olin nopeasti tajunnut, että en kestänyt tällaista. En halunnut, että välimme olivat tällaiset: että emme kykenisi puhumaan toisillemme, että hän ei pystyisi edes katsomaan minuun. Tajusin tarvitsevani hänen seuraansa ja tukeansa, vaikka vain ystävänä. Tämä koko tilanne johtui siitä, että olin pelännyt menettäväni ystävyytemme. Tätä menoa se kuitenkin tapahtuisi joka tapauksessa.
Huokaisin syvään ja katsahdin tähtien peittämälle taivaalle. Minun olisi korjattava välimme, vaikka samalla tulisinkin tunnustaakseni Aaltosalamalle häntä kohtaan tuntemani rakkauden. Jos hän ei tuntisi samoin, olisin ainakin selittänyt kummallisen ja tökerön käytökseni, ja voisimme jatkaa eteenpäin ystävinä. Jahka minä olisin päässyt tunteistani yli ja voisin käyttäytyä normaalisti hänen seurassaan.
Se olisi huonoin mahdollinen tapaus. Tai kenties huonoin mahdollinen tapaus olisi, että Aaltosalama alkaisikin tunnustukseni johdosta inhoamaan minua ja tekisi elämästäni kärsimystä. Se ei kuitenkaan tuntunut kovin todennäköiseltä. Entäpä paras tapaus? Parhaassa tapauksessa Aaltosalamallakin olisi jotain tunteita minua kohtaan. Meistä tulisi kumppanit ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti. Kenties – toivottavasti – saisimme jopa pentuja.
*Hmm. Kumpikaan ei oikeastaan kuulosta kovin pahalta*, tuumin kuin valaistuneena. Miksi oikeastaan olin alun perinkään pelännyt tunteideni kohtaamista? Jos huonoin mahdollinen tapaus oli muutaman kuun kestävä kiusallisuus ja paras elämän mittainen onni, mitä minä oikeastaan pelkäsin? Olin hiirenaivo, totta tosiaan. Pahimman luokan mäntti.
Kun viimein suuntasimme takaisin leiriin, askeleeni olivat määrätietoiset. Kirin Aaltosalaman kiinni nopeasti.
”Hei, oletko kunnossa?” kysyin etsien hänen katsettaan, omat harmaat silmäni huolta täynnä. Astuin soturin eteen pysäyttääkseni hänen kulkunsa. ”Voimmeko jutella hetken?”
//Aalto?
KP-boosti käytössä
