Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Kohotin hiukan kulmiani Lätäkköpennun sanoille, tai ennemminkin hänen tavalleen puhua: nuori naaraspentu oli sanoissaan ikäiselleen epätyypillisen kohtelias ja asiallinen, mutta samalla terävä. En todellakaan voisi jäädä epäkypsemmäksi kissaksi keskustelussa, jonka toinen osapuoli oli kuun ikäinen pentu.
“Kyllä minä oikeasti muistin nimesi, härnäsin vain”, valehtelin ja hymyilin pennulle. En oikeastaan välittänyt sisaruksistani paljoakaan, mutta Lätäkköpentu ei vaikuttanut aivan tylsältä tapaukselta. “Kuinka voisinkaan sen unohtaa?”
Lätäkköpennun ilme kirkastui hieman. Omakin hymyni leveni hiukan: toisinaan tuntui hyvältä yrittää parantaa muiden kissojen mielialaa sen laskemisen sijaan. Härnääminen ja riidan haastaminen vain luontuivat minulta kovin helposti, enkä yleensä onnistunut pidättelemään terävää kieltäni. Kenties voisin uusien siskojeni kanssa kerrankin kokeilla ystävällisempää lähestymistapaa.
Henkäystähden ja Keijukaisen suunnitelmat olivat käymässä tänä yönä toteen. Täysikuun kokoontumisen aikaan osa kuolonklaanilaisista yhdessä kujakissojen kanssa hyökkäisi Eloklaanin leiriin ja tappaisi vihollisklaanimme jäseniä niin paljon kuin kerkeäisivät.
Kuljin Kuolonklaanin lumisen reviirin halki kohti Hehkulampea ja Kivikukkulaa. Ilta oli kylmä ja hengitykseni huurusi ilmassa. Lyhyestä turkistani ei ollut paljoa apua ja tärisin viileän tuulenpuuskan iskiessä kasvoihini. Olisin hyvin mielelläni jäänyt leiriin ja käpertynyt lämpimälle makuusijalleni, mutta en voinut valittaa, sillä ainakaan en ollut joutunut mukaan hyökkäykseen. Eloklaanilaisten teurastaminen kuulosti julmalta, vaikka he olivatkin vihollisiamme. Tietysti tiesin, että loppujen lopuksi hyökkäys olisi Kuolonklaanin parhaaksi. Silti pelkäsin, että olisin taistellessa epäröinyt. En halunnut tappaa viattomia kissoja, mutta toisaalta halusin olla uskollinen Kuolonklaanille ja isälleni. Kaikeksi onneksi en joutunut valitsemaan.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä onnekkaita. Aaltosalama oli nimittäin valittu yhdeksi taistelijaksi hyökkäykseen. En ollut varma naaraan tuntemuksista, en sitten ollenkaan, mutta en voinut kuvitella hänen mielellään osallistuvan eloklaanilaisten murhaamiseen. Lisäksi jostain kumman syystä kannoin huolta soturinaaraasta, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Tiesin, ettei hän ollut kummoinen taistelija, eikä voittomme ollut ollenkaan varma, vaikka se todennäköiseltä vaikuttikin. Saattaisimme kokea menetyksiä, enkä halunnut Aaltosalaman olevan yksi niistä. Vaikka yritin itsepäisesti työntää huoleni pois mielestäni, en voinut olla pohtimatta miten taistelu sujui ja oliko soturi enää ylipäätään elävien kirjoissa.
