Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Olin päässyt – ennemminkin joutunut – mukaan täysikuun kokoontumiseen Eloklaanin kanssa. Olisin mieluummin jäänyt leiriin nukkumaan. Tai vielä parempi, jatkanut harjoituksiamme Aaltosalaman kanssa. Minusta oli tuntunut siltä, kuin olisin oikeasti edistynyt saalistustaidoissani. Pitkin hampain minun oli myönnettävä, että Aaltosalama oli ihan hyvä opettaja.
Istuskelin kissajoukkiossa kivikukkulan alapuolella. Kokoontuminen oli alkamassa, eloklaanilaiset olivat juuri saapuneet. Minun ei tehnyt mieli jutella oikein kenenkään kanssa, sillä mukana ei ollut ketään minua kiinnostavaa kissaa. Sitä paitsi tarpeeni härnätä muita oli täyttynyt jo harjoituksissa Aaltosalaman kanssa.
En kuitenkaan saanut pitkään olla rauhassa, kun joku istuutui viereeni. Katsoin kummastuneena tulijaa ja tunnistin tämän siksi eloklaanilaiseksi naaraaksi joka oli ”auttanut” minua muutama päivä sitten. Olin hiukan yllättynyt siitä, että hän lähestyi minua näin, mutten lainkaan pahoillani.
”Hei”, soturinaaras sanoi ja hänen kasvoillaan oli pieni hymyntapainen. Vastasin tuohon hymyyn omalla virneelläni.
”Kas hei”, sanoin nyökäten. ”Hassua törmätä sinuun täällä.”
Vaikka eloklaanilainen hymyili, hän ei näyttänyt erityisen halukkaalta sietämään seuraani, vaan vilkuili vähän väliä ympärilleen ikään kuin peläten jonkun katsovan meitä.
”Oliko riistastani apua?” hän kysyi uteliain silmin. Katsoin naarasta hetken ihmetellen miten joku saattoikin olla näin hyväuskoinen. Olin puoliksi odottanut, että hän olisi ehtinyt tulla järkiinsä tässä ajassa, mutta onnekseni olin ollut väärässä.
”Ehdottomasti”, sanoin nyökytellen. ”Sain viimein syödäkseni. Olet ollut korvaamaton apu.”
Naarassoturi hymyili minulle tyytyväisesti ja livahti sitten tiehensä. Kaiketi minulla oli parin päivän päästä odotettavissa jälleen uusi ilmainen saalis. Ajatus sai kehnon mielialani hiukan kohenemaan.
Jostain syystä olin oikein suosittu tänä iltana, sillä pian toinenkin eloklaanilainen lähestyi minua. Tiesin Pohjaharhasta vain hänen nimensä, enkä oikeastaan olisi välittänyt tutustua kollikissaan sen tarkemmin. Tunne oli selvästi molemminpuolinen, sillä eloklaanilainen ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä liittyessään seuraani.
”Näin kun puhuit Kultasiiven kanssa”, Pohjaharha sanoi. ”Onneksenne en kuullut mistä puhuitte.”
”Ja hyvä niin”, tokaisin vastaukseksi. Soturinaaraan käyttäytyminen oli ollut melko harkitsematonta, sillä tässä kissajoukossa kuka tahansa olisi saattanut kuulla. En mielelläni jäisi kiinni soturilain rikkomisesta, sillä Henkäysvarjo varmasti riemastuisi siitä. Tämä Kultasiipi-niminen kissa ei kaiketi välittänyt säännöistä tai sitten hän vain oli hiukan päästä vajaa.
”Muistuttaisin, etteivät eri klaanien kissat saa ystävystyä”, valkoinen soturi sanoi hillitysti. ”Te vaikutitte olevan aika hyvissä väleissä.”
”Niinkö?” sanoin virnistäen. ”Kultasiipi itse liittyi seuraani aivan pyytämättä. Ei ole minun vikani, että olen niin hurmaava. Ehkä sinun pitäisi suunnata syytöksesi häneen eikä minuun.”
Emme ehtineet sen enempää vaihtaa sanoja, kun päälliköt alkoivat puhua. Vilkaisin sivusilmällä Pohjaharhaa, joka istui vieressäni katse Kivikukkulalla. Siristin silmiäni: hän voisi pitää huolen omista asioistaan. Tiesin, että eloklaanilaiset olivat innokkaita noudattamaan sääntöjään, mutta uskoin, etteivät Pohjaharhan lisäksi monet muut uskaltaneet muistutella toisen klaanin jäseniä niistä. Toivoin, ettei kolli aavistellut mitään ja ettei hän tosiaan ollut kuullut puheitamme; tilanne Kultasiiven kanssa oli kääntymässä oikein kiinnostavaan ja ennen kaikkea minulle edulliseen suuntaan.
