Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
//TAISTELUTARINA 600 sanaa = 6 TaP //
Yö oli vaihtunut aamuksi ja minä ja Aaltosalama olimme taas päätyneet taistelukentälle. Lepo oli tehnyt hyvää, olin nyt paljon virkeämpi ja valmis antamaan kaikkeni taistelussa Eloklaania vastaan. Toivoin silti, ettei taistelu kestäisi enää useampaa päivää. Kaikki olivat varmasti väsyneitä. Vaikka tietysti halusinkin Kuolonklaanin voittavan, en myöskään halunnut klaanimme kokevan liian suuria menetyksiä. Henkäystähden olisi kenties viisaampaa vetäytyä, jos kahakalla ei näkyisi loppua. Sitä paitsi Kuolonklaani ei ollut häviämässä tässä sodassa mitään. Me olimme hyökkääjiä ja Eloklaani oli puolustavassa asemassa. Jos häviäisimme, kaikki palaisi vain ennalleen.
Kun astelimme takaisin aukiolle, ei kestänyt kauaakaan ennen kuin minä ja Aaltosalama olimme erkaantuneet toisistamme. En ollut enää aivan yhtä huolissani hänestä kuin aiemmin taistelussa, sillä olin jo monta kertaa todistanut, miten punaruskea soturi selvisi vaikeastakin pinteestä. Siltikin toivoin löytäväni hänet mahdollisimman pian: Aaltosalama ei ollut mitään taistelijoiden kermaa, ja olisi huonompi juttu, jos hän joutuisi olemaan taistelussa yksin.
En ehtinyt lähteä etsimään Aaltosalamaa, kun joku eloklaanilainen naaras päätti ottaa minut kohteekseen. Valkoinen soturi loikkasi minua kohti kuin tyhjästä ja katkaisi reittini. Sain kuitenkin väistettyä häntä nopealla liikkeellä ja annoin takaisin sivalluksella naaraan kaulaan. Viilto ei ollut kuitenkaan syvä, joten palkkioksi sain vain äkäisen sihahduksen. Valkoinen naaras – jonka nimen muistin olevan Korppisiipi – syöksähti salamana minua kohti, ja jos en ollut niin virkeä nokosiltani enkä niin kunnioitettavan nopea, hän olisi kenties saanut minut kampattua maahan. Loppujen lopuksi naaras päätyi loikkaamaan selkääni, mutta sain karistettua mokoman kierähtämällä selälleni. Korppisiipi ähkäisi allani, kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Nousin nopeasti ylös ja ennen kuin naaras saattoi kerätä itsensä takaisin kokoon, painoin häntä rinnastaan maahan. Aloin raapia nopein liikkein hänen vatsansa turkkia valkoisten karvatukkojen lennellessä sinne tänne. Korppisiipi sätki ja pyristeli allani yrittäen päästä vapaaksi, mutta otteeni piti. Minun suurempi kokoni ja voimakkuuteni olivat minulle eduksi; eloklaanilainen tulisi selviämään tästä vain, jos joku eksyisi auttamaan häntä tai minä päästäisin hänet vapaaksi. Ja sitä en todellakaan tulisi tekemään, nyt kun olin näin selvästi voittamassa hänet.
Olin jo kumartumassa hänen niskaansa kohti, kun yllättäen kuulin aivan liian tutun äänen vääristyvän tuskaiseen parkaisuun. Katseeni siirtyi salamana Korppisiivestä äänen suuntaan. Aukion toisella puolella näin Aaltosalaman, jonka kimpussa oli kaksi eloklaanilaista soturia. Toinen iski juuri hampaansa kiinni punaruskean soturin niskaan, valmiina antamaan tälle kuolettavan iskun.
Hetkeäkään miettimättä hylkäsin Korppisiiven ja lähdin juoksemaan Aaltosalaman luo. Sydämeni jyskytti korvissani epämiellyttävän kovasti. Pelkäsin kuollakseni, että en ehtisi paikalle ajoissa ja joutuisin katsomaan, miten Aaltosalama kuolisi. En halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta ja onnekseni en ehtinytkään: pingoin vain minkä jaloistani pääsin, enkä ollut koskaan ollut niin kiitollinen nopeudestani.
Ulvaisu vasemmalla puolellani sai huomioni kuitenkin hetkeksi herpaantumaan Aaltosalamalasta. Se nimittäin ei kuulunut kellekään muulle kuin isälleni, joka nyt oli jäämässä kahden eloklaanilaisen uhriksi. Toinen oli Hiilihammas, yksi Eloklaanin kokeneimmista sotureista ja tunnetusti hyvä taistelija, toista en tunnistanut, mutta hän ei selvästi jäänyt toverilleen kakkoseksi. Henkäystähti oli auttamattomasti alakynnessä ja jo sillä hetkellä tiesin, että hän tulisi menettämään yhden hengistään. Kukaan muu ei nähnyt tilannetta ja minä olin jo päättänyt, että valitsisin Aaltosalaman hänen sijastaan. Tulisin aina valitsemaan.
Isäni ja minun katseet kohtasivat silmänräpäyksen ajaksi, mutta en pysähtynyt vaan jatkoin matkaani. Hetken päästä olin saavuttanut Aaltosalaman ja hänen eloklaanilaiset vastustajansa. En epäröinyt kun syöksyin kohti sitä kollia, jolla oli ote naaraan niskasta, ja sain hänet kaadettua maahan. Iskin tätä kuonoon pari kertaa. Olisin halunnut tehdä enemmänkin, mutta vihani häntä kohtaan kalpeni vain Aaltosalamaa kohtaan tuntemani huolen rinnalla. Kun mielestäni olin tehnyt tarpeeksi, jotta kollilla kestäisi hetki kammeta itsensä maasta, käännyin punaruskean soturin puoleen.
”Aaltosalama? Oletko kunnossa?” kysyin hätäisellä äänellä ja astuin naaraan luo. Tietysti hän oli kunnossa, pakkohan hänen oli olla. Olisi Pimeyden metsältä aivan liian julmaa viedä hänet nyt, kun viimein olin tajuamassa, mitä soturi oikein merkitsi minulle.
//Aalto?
KP-boosti käytössä
