Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
//TAISTELUTARINA (taistelua 151 sanaa = 1 TaP//
Virnistin leikkisästi Aaltosalaman kommentille.
”Laitan sinut syömään sanasi”, tuhahdin ja aloin jo haistella ilmaa seuraavan saaliini varalta. Aaltosalama naurahti ja kääntyi ympäri, hänkin etsien riistan hajua suu raollaan.
”Sehän nähdään.”
Käännyin takaisin naaraan puoleen vastatakseni hänen kommenttiinsa, mutta pysähdyin ja suljin typerän, suuren suuni. Mitä muuta olisinkaan voinut tehdä, kun Aaltosalama seisoi edessäni punaruskea turkki heiluen tuulessa kuin leimuava tuli. Naaraan huomio oli ilmassa leijuvassa riistan hajussa, joten hän ei huomannut tuijotustani. Ja hyvä niin, sillä näytin varmasti hölmöltä. En voinut kuitenkaan siirtää katsettani hänestä. Viime aikoina olin huomannut Aaltosalamassa niin monia yksityiskohtia: hänen huulensa päällä oli pieni arpi, hänen tassunsa olivat suuret. Halusin ajatella, etteivät muut huomanneet niitä: jotenkin toivoin, että minä olin ainoa, joka näki hänet tällä tavalla. Kenties se oli itsekäs ajatus, sillä Aaltosalama oli tavattoman kaunis. Kuinka minun kaltaiseni kissa voisi olla ainoa, joka saisi luvan arvostaa hänen säihkyviä, hätkähdyttäviä silmiään? En ollut koskaan nähnyt sellaisia silmiä, ja joskus jäin tuijottamaan niitä aivan liian pitkäksi aikaa.
En ollut kai koskaan aiemmin tajunnut, kuinka kaunis hän olikaan. Kuvittelin, miltä hän näyttäisi vasten lehtisateen ruskaisia maisemia oransseine silmineen ja punertavine turkkeineen. Mutta näin hiirenkorvan harmaan loskan ja kuraisen maankin seassa hän oli tavattoman kaunis. Niin kaunis, että kurkkuani kuristi. Milloin olin alkanut ajattelemaan hänestä näin?
”Eikö sinun pitänyt laittaa minut syömään sanani? En aisti minkäänlaista liikettä”, Aaltosalama sanoi silmien pyöräytyksen kera, ja hätkähdin hereille. Korvanpääni olivat tulessa, kun kohtasin soturin katseen.
”Minulla ei ole mikään kiire. Olen tätä nykyä niin etevä metsästäjä, että saalis suorastaan loikkaa suuhuni, kunhan vain heilautan häntääni.”
Aaltosalama pudisti päätään hymyillen ja keskittyi jäljittämään omaa riistaansa. Syvän henkäyksen saattelemana minäkin lähdin hipsimään ilmasta erottuneen jäljen perään.
Viimein oli koittanut aika kukistaa Eloklaani lopullisesti. Keijukainen – nuoruuteni rakkaus – oli käynyt Henkäystähden luona sopimassa suunnitelmista, ja niin minä ja muut kuolonklaanilaiset taistelemaan kykenevät olimme päätyneet piirittämään vihollisklaaniamme eräälle aukiolle. Katselin jännittyneenä, miten kujakissayhteisön johtaja paljasti Mesitähdelle petoksensa. Minä ja kaikki muut yllätyimme hiukan, kun Keijukainen hetken päästä syöksähti ulvaisun kera kohti päällikköä ja aloitti taistelun. Kun kujakissayhteisön jäsenet liittyivät taisteluun johtajansa rinnalle, ei kuolonklaanilaisille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata heitä. Ennen kuin kaikki ehti vajota täyteen kaaokseen, vilkaisin vierelläni olevaa Aaltosalamaa. Hänen olisi selvittävä tästä taistelusta hengissä. Soturi oli kerrassaan surkea taistelija, joten olin jo aiemmin päättänyt, etten päästäisi häntä silmistäni. Se osoittautuisi kuitenkin vaikeaksi, kuten pian tulisin huomaamaan. Aukio oli täynnä kissoja, kun leijonan osa klaanilaisista ja kujakissoista kamppaili sihisten ja sähisten, kynsiään ja hampaitaan heilutellen; pelkkä väenpaljous olisi tuonut riittävästi haastetta Aaltosalaman perään katsomiseen, mutta samalla minun oli väisteltävä eloklaanilaisten iskuja, jotta en itse menettäisi henkeäni.
//Aalto?
KP-boosti käytössä
