Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Häkki keikkui kaksijalan kantaessa sitä – ja meitä sen mukana – poispäin Kuolonklaanin reviiriltä. Kaksijalka oli vaikuttanut ärtyneeltä, mikä teki hänestä arvaamattoman ja vaarallisen. Toivoin, ettei hän ollut ainakaan meille vihainen, mutta tilanne ei näyttänyt osaltamme hyvältä.
Aaltosalama oli jähmettynyt paikoilleen, ilmeisesti säikähdyksestä, enkä minä ollut yhtään sen rohkeampi. Seisoin häkin nurkassa tuijottaen kaksijalkaa karvat pystyssä, peläten sen seuraavaa liikettä. Tiesimme jo, ettei tästä kapistuksesta ollut pääsemistä, sillä seinät olivat liian lujat. Henkemme olivat siis täysin kaksijalan käpälissä. En uskaltanut edes arvata mitä hän meille tekisi, jos onnistuisi viemään meidät pois kotiseudultamme omaan pesäänsä. Meidän oli yritettävä jollain tavalla päästä täältä.
”Lehtituuli! Pikkukaaos!” huusin toivoen ääneni kantavan klaanitovereidemme korviin. Ääneni sai voimakkuutta enemmänkin pelosta kuin rohkeudesta. Myös Aaltosalama yhtyi avunhuutoihin, mutta ennen kun pääsimme kunnolla ääneen, häkki heilahti yhtäkkisesti pystyasentoon. Kaaduimme molemmat luolan pohjalle koipien ja häntien epämääräiseksi kasaksi.
Kaksijalka ravisti häkkiä voimakkaasti riepotellen meitä sen sisällä. Samalla se piti kovaa mekkalaa naama punaisena, sylki suusta roiskuen. En uskaltanut hievahtaakaan, tuijotin vain silmät suurina. Tiesin, että tulisin näkemään nuo kasvot vielä pitkään painajaisissani – jos siis selviäisimme tästä ja pääsisinkin joskus vielä nukkumaan.
Viimein kaksijalka suoristi vankilamme ja pääsimme kapuamaan takaisin jaloillemme. Se lähti puhisten tarpomaan eteenpäin, vieden meitä ties minne. Tähyilin häkin raoista kaksijalan kulkusuuntaan, mutta näin vain metsää ja kauempana siintävän ukkospolun. Kun kaksijalan askeleet lähestyivät polkua ja kulkivat pian sen suuntaisesti, aloin hiukan panikoida.
”Minulla on paha aavistus tästä”, kuiskasin Aaltosalamalle, joka oli hänen katseestaan päätellen myös huomannut kaksijalan kulkusuunnan.
”Kuin myös”, soturinaaras vastasi hiljaa. Ukkospolku ei ikinä tarkoittanut mitään hyvää. Emme joutuneet koskaan normaalipäivinä ylittämään sitä, mutta silloin tällöin joku oli sen yli kulkenut. Kun he kertoivat tapahtuneesta, kissat vaikuttivat aina hiukan jännittyneiltä. Kaksijalkojen hirviöt, jotka polulla aina juoksivat, olivat hyvin vaarallisia. Tiesin monien kuolleenkin niiden takia.
Kaksijalka ei kuitenkaan jättänyt meitä polulle, mikä oli ollut pahin pelkoni. Sen seuraava liike saattoi kuitenkin olla vielä huolestuttavampi. Kaksijalka käveli erään hirviön luo, joka lepäsi polun vieressä, aukaisi siinä olevan luukun ja tunki meidät sisään. Se kääntyi vielä äksyilemään meille ennen kuin sulki avaamansa luukun ja jäimme yksin pimeään.
”Mitäs nyt?” kysyin hetken päästä, kun kuulin kaksijalan askelten loittonevan. Olin vakuuttunut, ettei kukaan koko Kuolonklaanin historian aikana ollut joutunut yhtä pahaan pulaan.
//Aalto?
