Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Aaltosalaman sanat siavat minut kehräämään voimakkaammin. Kukaan ei ollut sanonut minusta koskaan mitään yhtä kaunista. En todellakaan ansainnut häntä.
”No, muistuttivat pentumme meitä tai eivät, aion rakastaa heitä koko sydämelläni”, sanoin lempeästi pitäen katseeni Aaltosalaman silmissä. Halusin, että hän voisi olla tyytyväinen kumppanivalintaansa. En voisi olla klaanin paras isä, mutta aioin olla niin hyvä kuin vain suinkin pystyin.
Kaksi kuuta oli vierähtänyt nopeasti. Säät olivat kylmenneet, mutta onneksi edessäni olisi ensimmäinen lehtikatoni kumppanin vieressä nukkumassa. Aaltosalaman pehmeä turkki lämmitti minua kylminä aamuina: ikävöisin soturia, kun tämä joutuisi jättämään soturin tehtävänsä ja siirtymään pentutarhaan.
Se päivä ei kuitenkaan vieläkään ollut koittamassa: yrityksemme perustaa perhe olivat olleet tuloksettomia. Aaltosalama ei ollut havainnut merkkejä pennuista, ja päivä päivältä tunsin epätoivoni kasvavan. En ollut kuvitellut, että pentujen saaminen olisi mikään helppo tehtävä, mutta ei kai se sentään mahdotonta ollut?
Yritimme pysyä toiveikkaina asian suhteen, mutta huoli tuntui painavan molempia. Puhuimme asiasta päivittäin, vaikka keskusteluistamme ei ollut hyötyä. Sentään emme olleet vielä alkaneet syytellä pennuttomuudesta toisiamme, ja toivoin, ettei tilanne ikinä yltyisi siihen. Itseäni kyllä syytin. En uskonut, että vika voisi olla Aaltosalamassa, joten sen oli pakko olla minussa. En halunnut ruikuttaa peloistani Aaltosalamalle, sillä hän oli varmasti jo tarpeeksi huolissaan. Olisin halunnut puhua asiasta jollekin, sillä se painoi mieltäni jatkuvasti, mutta olin joutunut tajuamaan, ettei minulla ollut ketään muuta, jolle puhua. Aiemmin olin ongelmien sattuessa voinut avautua Tuhkajuovalle, joka oli tukenut minua parhaansa mukaan ja antanut neuvojansa. Nyt hän ei enää ollut vaihtoehto.
Eräänä aamuna herätessäni Aaltosalama oli jo noussut istumaan yhteisellä makuusijallamme ja suki punertavaa turkkiaan. Aamu olisi vapaa molemmilla, ja olimme jo edeltävänä iltana päättäneet lähteä rennolle metsästysretkelle. Toivoin, että se hetkeksi saisi ajatuksemme pois pentuhuolista, mutta en ollut kovin luottavainen.
”Huomenta”, sanoin vielä unesta käheällä äänellä. Nousin venytellen ylös ja pyyhkäisin tassullani pari kertaa korvien yli ennen kuin astelin Aaltosalaman edellä ulos pesästä.
”Ei lähdetä kovin kauas”, nau’uin toivoen, ettei Aaltosalama alkaisi kyseenalaistamaan sanojani. En halunnut rasittaa kumppaniani liikaa. Kuka tiesi, kenties se oli syynä pennuttomuudellemme.
//Aalto?
KP-boosti käytössä
