Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Siirtelin kiusaantuneena tassullani mutaista maata. Asiat eivät olisi voineet kääntyä huonompaan suuntaan: nyt jouduin olemaan hänen kanssaan kahden! Tiesin jo, että tulisin varmasti möläyttämään jotain typerää. Kieleni tuntui jo valmiiksi olevan tiukalla solmulla, sydämeni hakkasi rinnassani tarpeettoman nopeasti.
Kun Aaltosalama kysyi, minne lähtisimme, huokaisin syvään. Minun olisi selvittävä vain tästä yhdestä partiosta, ja sitten voisin taas palata selvittelemään sekavia ajatuksiani ja tunteitani turvallisen välimatkan päässä punaruskeasta soturista. Sitä paitsi metsästyspartioissa ei onneksi joutunut paljoa juttelemaan, kun molemmat keskittyisimme saalistamiseen. Minä etenkin, surkeine taitoineni.
”Lähdetään vaikka tuonne”, rykäisin ja heilautin häntääni suuntaan, josta arvelin riistaa löytyvän. Aavistukseni perustui puhtaasti intuitioon, mutta intuitioni olikin usein oikeassa. Toivottavasti myös tällä kertaa, jotta riista pitäisi meidät molemmat kiireisinä, eikä minun tarvitsisi puhua pukahtaa Aaltosalamalle.
Soturitar nyökkäsi lyhyesti ja lähti astelemaan perässäni osoittamaani suuntaan. Yritin parhaani mukaan keskittyä mieluummin ilmassa leijuviin hajuihin kuin välillämme vallitsevaan painavaan, kiusalliseen hiljaisuuteen. Tavallisesti partioissa vitsailisimme ja kiusoittelisimme toisiamme; tuntui oudolta olla sanomatta toverilleni sanaakaan. Hetken harkitsin aloittavani jonkin keskustelun, vaikka kiusallisenkin, ihan vain hiljaisuuden rikkoakseni. En kuitenkaan saanut sanaa suustani: kieleni tuntui todellakin olevan umpisolmussa. Pelkäsin, että mitä tahansa sanoisin, Aaltosalama pääsisi perille tunteistani eikä enää haluaisi olla kanssani missään tekemisissä.
”Varissulka”, Aaltosalama sanoi ja vilkaisin häneen hiukan yllättyneenä siitä, että soturi oli sanonut minulle yhtään mitään. Samalla vihasin ja rakastin sitä sydäntäni puristavaa tunnetta, joka otti minusta vallan, kun hän sanoi nimeni.
”Mitä?” kysyin hiukan kömpelösti. Aaltosalama näytti jotenkin vakavalta. Vaikka en osannut oikein lukea hänen tämänhetkisiä tuntemuksiaan, aavistin, että jokin vaivasi häntä. Kun Aaltosalama pysähtyi, minäkin seisahduin polulle ja katsoin häntä sydän pamppaillen. Oliko hän päässyt perille minun tunteistani? Ehdin jo alkaa pohtimaan, miten kummassa hän oli arvannut salaisuuteni, kun naaras esitti kysymyksen, joka sai minut hetkellisesti sanattomaksi.
”Inhoatko sinä minua?”
Räpäytin hämmästyneenä silmiäni pari kertaa uskomatta korviani. Minäkö? Inhoaisin Aaltosalamaa? Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Tietysti naaras kävi joskus hermoilleni, mutta hyvällä tavalla. Viime kuina olin jopa oppinut pitämään siitä, miten hän sai toisinaan vereni kiehumaan. En uskonut, että Aaltosalamassa oli mitään, mitä inhosin. Pidin hänestä läpikotaisin.
Huomasin, että vastauksellani oli kestänyt hiukan liian kauan, kun Aaltosalama yhtäkkiä näytti melko kiusaantuneelta. Kiirehdin antamaan hänelle jonkinlaisen vastauksen.
”En minä sinua inhoa”, vastasin ja kohtasin naaraan oranssit silmät. En kuitenkaan kyennyt pitämään hänen katsettaan kauan, ja pudotin omani maahan. Mitä ihmettä voisin sanoa hänelle? En halunnut tunnustaa mitään vielä: omat tunteeni hämmensivät minuakin, ja Aaltosalaman, joka varmasti näki minut enimmillään pelkkänä ystävänä, ne löisivät ällikällä. Minun olisi kuitenkin jotenkin pystyttävä selittämään kömpelö käytökseni, joka luultavasti oli antanut Aaltosalamalle aihetta esittää kysymyksensä.
”Sinä vain… hämmennät minua. Mutta se ei johdu sinusta mitenkään. Tai no, tavallaan johtuu. Et kuitenkaan voi asialle mitään. Minun olisi varmaan vain parempi pysyä sinusta erossa jonkin aikaa…”
//Aalto?
KP-boosti käytössä
