Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Sinilintu ja Roihumarja katosivat tiehensä ja jättivät minut ja Aaltosalaman kahden. Jostain syystä olin hyvin tyytyväinen tähän, mutta vakuuttelin itselleni, että halusin vain päästä ärsyttämään Aaltosalamaa. En tietenkään olisi halunnut viettää hänen kanssaan aikaa mistään muusta syystä. Sydämenikin hakkasi lujempaa varmasti vain siksi, että olin juuri juossut metsän halki.
“Sinä katsot minun perääni varmasti aivan mielelläsi”, sanoin ilkikurisesti ja virnistin takaisin. Olisi kenties tehokkaampaa hajaantua ja lähteä eri suuntiin, mutta halusin olla Aaltosalaman kanssa.
“Mennään vain samaan suuntaan”, sanoin haistellen jo ilmaa riistan varalta. Hiirenkorva oli aluillaan, ja saaliseläimetkin alkoivat heräillä horroksestaan: varmasti saisin tällä kertaa jotain kiinni. Ja silloin halusin, että puanruskea soturitar olisi näkemässä.
“Voit seurata suoritustani ja antaa minulle palautetta. Olenhan sinun oppilaasi, vaikkakin yli-ikäinen sellainen.”
Odottamatta Aaltosalaman vastausta lähdin astelemaan suuntaan, josta kantautui lupaavan oloinen tuoksu. Oletin soturin seuraavan minua, ja pian kuulinkin hänen askeleensa takaani. Hymyilin tyytyväisenä, mutta piilotin ilmeeni naaraalta pitäen katseeni keskittyneenä edessä. Aaltosalaman ei todellakaan tarvinnut tietää, miten hyvälle tuulelle hänen seuransa sai miut.
Kun saavuin lähemmäs hajun lähdettä tunnistin kohteeni oravaksi. Haju oli vahva, mutta pitkähäntäistä otusta ei näkynyt missään. Katselin ympärilleni kulmat kurtussa ja nenäni nykien, mutta en paikantanut saalistani. Ympärilläni avautui pieni aukio, jota reunustavissa pensaissa oli jo pieniä lehden silmuja. Ne eivät kuitenkaan tarjonneet minkäänlaista näkösuojaa, joten kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt nähdä orava jossain.
Aaltosalama astahti vierelleni. Kun vilkaisin häneen ja kohtasin naaraan oranssin katseen, soturi nyökkäsi kohti aukion keskellä seisovaa mäntyä. Seurasin hänen katsettaan puun latvustoon ja tuhahdin. Mokoma orava oli kavunnut puuhun pakoon! Onnekseni – ja oravan epäonneksi – se ei kuitenkaan ollut mikään terävin otus: männyn ympärillä ei ollut muita puita, joihin se olisi voinut paeta. Oravan peli olisi pelattu, jos vain pääsisin jollain ilveellä sen luo.
“No, aiotko yrittää vai pitääkö minun hoitaa homma kotiin?” Aaltosalama kysyi, eikä minun tarvinnut siirtää oravasta katsettani häneen tietääkseni, että naaraan kasvoille oli piirtynyt kiusoitteleva virne.
“Älä käyttäydy niin kuin olisit yhtään minua parempi kiipeilijä”, murahdin ja astelin lähemmäs puuta. Mänty kohosi edessäni uhkaavana: sen latvusto tuntui ylettyvän taivaisiin. Orava tapitti minua pienillä, tummilla silmillään muutaman ketunmitan päässä yläpuolellani. Se ei ollut kokenut vielä tarpeelliseksi kavuta ylemmäs kuin alaoksille, mutta jos minä lähtisin sen perään puuhun, otus varmasti kiirehtisi korkeammalle turvaan. Se tarkoittaisi, että oravan kiinni saadakseni minun pitäisi ehkä kiivetä aivan latvaan asti. Jos elukka ei olisi ollut niin kovin kookas ja pulska, olisin antanut sen mennä.
Siltikin… tämä ei millään ollut turvallista. En ollut mikään klaanin paras kiipeilijä, enkä ollut ollenkaan lähellä tuota titteliä. Oli lähes todennäköistä, että joko putoaisin puusta tai en osaisi enää tulla alas. Kenties olisi järkevintä vain jättää orava omaan rauhaansa. Vilkaisin Aaltosalamaa: naaras katsoi kiinnostuneena suoritustani odottaen, että todistaisin itsevarmalla asenteellani olevan jotain perää. En millään voisi luovuttaa hänen edessään.
Syvään huokaisten alistuin kohtalooni ja loikkasin rungolle. Tarrasin kynsilläni tiukasti kiinni männyn kaarnaan, joka ilokseni ei ollut kuurasta liukas. Otteeni tuntui pitävän hyvin. Ensimmäinen hyppyni ylöspäin oli epäilyttävän sujuva: se toi minulle hiukan lisää itsevarmuutta, mikä ei kenties ollut hyvä asia. Kavutessani oravaa kohti liikkeeni muuttuivat hiukan huolimattomammiksi, mutta ainakin pysyin vielä puussa.
Orava mokoma tuntui aina odottavan siihen hetkeen, kun olin juuri saamassa sitä kiinni, ennen kuin hyppäsi ylemmälle oksalle. Tuntui aivan siltä, kuin se olisi pitänyt minua pilkkanaan. Siristin ärsyyntyneenä silmiäni ja vannoin, etten ilman tuota pirulaista lähtisi leiriin. Ärtymykseni sekä haluni tehdä Aaltosalamaan vaikutus tuntuivat tuovan lisää voimaa väsyneisiin raajoihini, ja yhtäkkiä aloin liikkua nopeammin. Oravakin tuntui hiukan säikähtävän tätä muutosta tahdissani. Se teki seuraavaksi kuolettavan virheen: oksa, jolle orava loikkasi, olikin liian kaukana muista.
“Hah!” huudahdin voitonriemuisesti, kun kampesin itseni oravan kanssa samalle oksalle. Ei minun ollutkaan tarvinnut kavuta männyn keskiosaa korkeammalle, kiitos nopeuteni ja huomattavan älykkyyteni. Oravan päivät olivat luetut: sillä ei ollut pakoreittiä.
Enempää jahkailematta ponnistin loikkaan eläintä kohti. Tarrasin kiinni sen niskaan ja purin sitä napakasti, jolloin orava valahti veltoksi suussani. *Siitäs sait.* Juhlin kuitenkin hieman liian aikaisin, sillä seuraavana hetkenä laskin jalkani oksalle vain huomatakseni, ettei sen alla oksaa ollutkaan. Etutassuni tapaili ilmaa ja silmäni laajenivat kauhusta, kun yhtäkkiä horjahdin oksalta alas. Matkani alas oli nopea, mutta ei lainkaan kivuton. Muutama oksa sattui tielleni pudotessani ja otin hiukan osumaa. Lopulta tömähdin kylmään, loskaiseen maahan orava edelleen suussani.
Aaltosalama asteli lähemmäs ja tunsin korvanpäitäni polttelevan. Olin varmasti naurettava näky. En keksinyt mitään tilannetta, joka olisi voinut olla tätä nolompi. Juuri sopivasti mänty päätti pudottaa päälleni kasan lunta: maailma oli tosiaan tänään minua vastaan. Kirosin ravistellessani märkää lunta päältäni.
“Jos kuulen sinun nauravan, päiväsi ovat luetut”, tiuskaisin Aaltosalamalle ja yritin nousta seisomaan. Toinen takajalkani oli kuitenkin tainnut irtisanoutua tehtävistään, sillä se ei kantanut. Yritin varata sille painoani, mutta sihahduksen saattelemana sain todeta, että jokin tosiaan oli pielessä. En kuitenkaan halunnut näyttää heikolta Aaltosalaman edessä, joten viritin hymyn kasvoilleni.
“Ainakin sain tuon kiusankappaleen kiinni.”
//Aalto?
