Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Katsoin Aaltosalaman löytämää lihapalaa epäluuloisena. Soturi oli ehdottanut, että söisimme sen, enkä oikein pitänyt ajatusta hyvänä. Emme tienneet, olisiko sitä turvallista syödä. Ehkä se oli jokin kaksijalkojen ansa, kuten oli oletettavasti tämä luolakin. Ei ollut kaukaa haettua kuvitella, että tuo lihaklöntti, jota Aaltosalama niin uteliaasti haisteli, oli myrkytetty.
”Pysy kauempana siitä, typerys”, tuhahdin ja näpäytin hännänpäälläni soturia korville. ”Emme tiedä mitä se on. Sehän voi olla jokin kaksijalkojen juoni.”
Aaltosalama nosti ärsyyntyneen katseensa lihakimpaleesta minuun.
”Tuskinpa”, naarassoturi sanoi viileästi ja tökki klönttiä kynnellään. ”Se tuoksuu lihalta. Hiukan kummalliselta kenties, mutta lihalta yhtä kaikki.”
Siristin silmiäni edelleen epäillen ja kumarruin haistamaan lihapalaa. Aaltosalama oli oikeassa, se tuoksui lihalta, vaikka en osannutkaan sanoa, mistä eläimestä se oli peräisin. Väriltäänkin se oli ainakin lihan kaltainen.
”Eikö mielessäsi ole käynyt, että ehkä tuon hajun tarkoituksena on houkutella pahaa-aavistamattomia kissoja syömään se?” kysyin tuntien itseni aika fiksuksi oivallukseni johdosta. ”Kaksijalat pitävät meitä tyhminä ja sinä vain todistat heidän olevan oikeassa.”
Aaltosalama ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta teoriani suhteen. Omasta mielestäni se kävi hyvin järkeen, eihän hyvää ansaa huomannut ansaksi. Kaksijalat olivat kuvitelleet peittoavansa minut älyllään, mutta he olivat pahan kerran väärässä. Ehkä joku pahainen oppilas tai ilmeisesti Aaltosalama olisi langennut tähän ansaan, mutta minä en ollut tarpeeksi sinisilmäinen.
”Tai toinen vaihtoehto: olet vain pelkuri ja yrität keksiä jonkin tekosyyn, jonka varjolla sinun ei tarvitse maistaa sitä”, Aaltosalama sanoi ja virnisti ärsyttävästi. ”Ei sitten. Minä syön tämän yksin.”
Tempaisin tassullani lihakimpaleen soturin nenän edestä ennen kuin tämä ehti haukkaamaan sitä.
”Minä voin uhrautua ja tarkistaa, onko sitä turvallista syödä”, tarjouduin ja pidin lihapalan visusti Aaltosalaman ulottumattomissa. Minä en mikään pelkuri ollut. Sitä paitsi… Jos tässä klöntissä olisikin jotain epäilyttävää ainesosaa, joka johtaisi vaikkapa vatsatautiin, olisi parempi, jos minä saisin sen ja Aaltosalama joutuisi pitämään minusta huolta, eikä toisin päin. Mielelläni en tätä silti tehnyt, sillä parhaimmassakin tapauksessa liha maistui varmasti etovalta.
”Jos kuolen tähän, kerro perheelleni, että rakastan heitä”, sanoin sarkastisesti ja välittämättä punaruskean soturin yrityksistä napata liha takaisin näykkäsin siitä pienen palasen. Kokemus oli hämmentävä. Klöntti tosiaan maistui lihalta, ja haisikin, kuten olimme molemmat huomanneet. Siinä oli kuitenkin outo sivumaku ja sen koostumus oli kummallisen hajoava. Se oli melkein kuin lihaa, mutta ei aivan.
”No? Ei tainnut olla niin tappavaa kuin kuvittelit, siinähän sinä vieläkin seisot”, Aaltosalama tiuskaisi ja sai riuhtaistua lopun lihan otteestani. Pyöräytin silmiäni. Hän oli ehkä ollut oikeassa, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Juuri, kun olin sanomassa ajatuksiani ääneen, luola heilahti voimakkaasti ja kaaduin kyljelleni. Vaihdoimme Aaltosalaman kanssa säikähtäneitä katseita, mutta pelkoni muuttui äkkiä toiveikkuudeksi.
”Pikkukaaos ja Lehtituuli taisivat löytää meidät”, sanoin tähyillen ulos luolan aukosta. Kahden pelastajamme sijaan suuaukon eteen ilmestyivät kuitenkin kaksijalan punertavat kasvot. Säikähdin niin, että olin jälleen kellahtaa maahan. Sain viime hetkellä koottua tasapainoni ja tyydyin syöksähtämään kaksijalasta niin kauas kuin vain ahtaassa luolassa kykenin.
//Aalto?
//458 sanaa
