Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Vilkuilin hämmentyneenä Pimentovarjosta Tuhkajuovaan ja Tuhkajuovasta Pimentovarjoon, mutta emonikin vaikutti kummastuneelta kurtistettujen kulmiensa perusteella. Hän kuitenkin pysyi hiljaa, joten jäi yksin minun tehtäväkseni kyseenalaistaa varapäällikön aikomukset. Miksi ihmeessä juuri minun olisi tapettava tuo eloklaanilainen?
Pimentovarjon selitys siitä, että tämä olisi tilaisuus todistaa itseni Kuolonklaanille, ei selventänyt asiaa ollenkaan. Katsoin silmät viiruina mustaa naarasta: en voinut olla ajattelematta, että hän juoni jotain. Pimentovarjoa ei kuitenkaan käynyt kyseenalaistaminen, ensinnäkin koska hän oli varapäällikkö, toiseksi koska hän oli Pimentovarjo. Sitä paitsi, jos siis hänen käskynsä oli oikeasti oikeutettu, en todellakaan halunnut Henkäystähdelle raportoitavan, etten noudattanut sitä.
Suuntasin jännittyneenä katseeni eloklaanilaissoturiin, Pohjaharhaan. Olin tavannut hänet joskus kokoontumisissa, mutta en minä häntä oikeastaan tuntenut, eikä minun pitänytkään. En ollut kuullut kenenkään kehuvan häntä miksikään mestaritaistelijaksi. Minä taas olin mestaritaistelija, joten en kuvitellut, että tässä kauaa nokka tuhisisi. En kuitenkaan ollut kovin innoissani toisen kissan tappamisesta, vaikka hän olikin vihollinen. Se erakkonaaras, jonka olin sodan alkaessa tappanut, kummitteli yhä mielessäni. Vielä vähemmän kuitenkin halusin Henkäystähden pettyneiden kasvojen häiritsevän uniani, joten valinta oli selvä.
”Selvä sitten”, murahdin Kuolonklaanin varapäällikölle, joka nyökkäsi tyytyväisenä. Vilkaisin vielä Tuhkajuovaa, ja jokin hänen katseessaan sai minut yhä jännittyneemmäksi, sillä jokin tuntui olevan pielessä. En kuitenkaan voinut kuvitella, mitä ihmettä varapäällikkö olisi voinut keksiä minun päänmenokseni, ja ennen kaikkea miksi, joten epäröimättä sen enempää astelin Pohjaharhan luo. Eloklaanilainen näytti hämmentyneeltä; vaikutti siltä, ettei hän ollut aivan perillä siitä, mitä hänen suhteensa oli päätetty.
Syöksähdin salamana kollia kohti: halusin yllättää hänet, ja siinä onnistuinkin. Pohjaharha sähähti ja yritti väistää, mutta ei mahtanut mitään kun kampitin soturin maahan. Hänen onnistui sivaltaa kuonoani kipeästi, johon vastasin viiltämällä hänen kylkeään. En pysähtynyt miettimään, vaan kumarruin kita auki hänen kaulaansa kohti. Hän sätki allani kuin villieläin, ja hetken minun kävi häntä sääliksi. Hautasin nuo tunteet: tässä oli kyse minun kunniastani ja paikastani Kuolonklaanissa päällikön poikana. En voinut näyttää heikkoutta Pimentovarjon edessä – enkä varsinkaan emolleni.
Upotin hampaani Pohjaharhan valkoiseen turkkiin. Kohtasin Pimentovarjon viileän katseen, kun lämmintä verta alkoi valua eloklaanilaisen kaulasta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä, kuten olin kuvitellut: naaraan katse harhaili vähän väliä Tuhkajuovan suunnassa, epäilevät silmät siristettyinä.
Pohjaharhan liikkeet alkoivat hidastua, ja outo voitonriemu valtasi minut. Lopulta hänen jalkansa lopettivat sätkimisensä ja kynnet epätoivoisen raapimisensa multaa vasten. Olin jo hellittää otteeni varmana siitä, että eloklaanilainen oli kuollut, kun yhtäkkiä hänen silmänsä revähtivät vihaisina auki. Pohjaharha alkoi räpiköidä allani sellaisella tarmolla, että olin lentää hänen päältään. En kuitenkaan luovuttanut, vaan murahtaen iskin hampaani kahta kovemmin hänen kaulaansa, jolloin kolli päästi kivuliaan äännähdyksen. Näin punaista, sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti, kun lisää eloklaanilaisen verta valui maahan. Yhtäkkiä näkökenttääni kuitenkin ilmestyivät emoni säikähtäneet kasvot.
”Mitä sinä oikein teet? Hän on veljesi!”
Löysensin otettani ennemminkin Tuhkajuovan kiivaan äänen vaikutuksesta kuin itse sanojen merkityksestä, joita mieleni ei alkuun tuntunut rekisteröivän. Katsoin häntä hämmentyneenä. Mitä naaras oli sanonutkaan? Että tämä eloklaanilainen oli veljeni? En ymmärtänyt alkuunkaan, mitä Tuhkajuova saattoi tarkoittaa. Oliko ”veli” jotain kummaa koodikieltä, jota minun oli tarkoitus osata? Kohtasin Pimentovarjon katseen etsien siitä samaa hämmennystä, mutta varapäällikkö ei näyttänyt kummastelevan Tuhkajuovan sanomisia lainkaan. Naaras näytti pikemminkin tyytyväiseltä itseensä, mikä vain hämmästytti minua entisestään.
Kun tilanteeseen ei tullut mitään selkoa, päästin viimein irti Pohjaharhasta. En ymmärtänyt, mitä Tuhkajuova tarkoitti, mutta sen verran käsitin naaraan katseesta, ettei hän halunnut minun tappavan soturia. Valkoinen kolli pomppasi pystyyn vain vähän huojuen: selvästi en ollutkaan päässyt niin lähelle hänen henkensä viemistä kuin Tuhkajuova oli pelännyt. Kolli astahti nopeasti minusta kauemmas ja vilkaisi vihaisesti Pimentovarjoa.
”Mitä ihmettä?”
Kuolonklaanin varapäällikkö ei antanut minkäänlaista huomiota eloklaanilaisen sähähdykselle, vaan katseli uteliaasti Tuhkajuovaa. Minulle alkoi valjeta, että jokin tässä tilanteessa todella oli kummallista.
”Mitä oikein tarkoitit?” kysyin Tuhkajuovalta silmät siristettyinä. ”Kun sanoit häntä veljekseni.”
Harmaa naaras näytti hämmentyneeltä.
”Sitä, että hän on sinun veljesi”, Tuhkajuova sanoi, kuin asia olisi itsestäänselvyys – ja totta. Pimentovarjo astui lähemmäs; vaikka naaraan piirteet olivat tavallisen hillityt, erottui niissä silti huolta. Huolta, jota en aivan ymmärtänyt.
”Pohjaharha on eloklaanilainen”, varapäällikkö naukui. ”Hän on vihollisklaanin jäsen.”
Viimein jonkinlainen ymmärrys näytti valtaavan Tuhkajuovan. Hän siirsi katseensa Pimentovarjosta Pohjaharhaan, Pohjaharhasta minuun. Hänen käytöksensä hämmensi minua; en ollut koskaan nähnyt emoani tällaisena. Olin tottunut näkemään hänet terävänä ja harkitsevaisena.
”Puhukaa vähän hiljempaa”, naaras sanoi ääntään madaltaen. ”Uskon, että olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että tämä asia on hyvä pitää vain meidän välisenämme.”
”Mikä asia?” tivasin nyt enemmän vihaisena siitä, ettei emoni suostunut selittelemään sanomisiaan. Tuhkajuova ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan: hänen katseensa näytti olevan jossain kaukana ja naaras vaikutti jännittyneeltä. Käännyin Pimentovarjon puoleen.
”Tajuatko sinä, mitä hän yrittää sanoa?”
Musta naaras katsoi uteliaana mutta samalla hiukan huolestuneena toveriaan. Lopulta hän käänsi siniset silmänsä minuun.
”Toivoin, etten tämän asian suhteen olisi oikeassa”, varapäällikkö sanoi. ”Mutta kuten yleensä, satuin nytkin olemaan.”
Kurtistin kulmiani. Minusta tuntui, että olin ainoa, joka ei ollut tilanteessa perillä jostain minuun liittyvästä asiasta, ja se ärsytti minua suunnattomasti.
”Voitko kakistaa ulos, mitä oikein tarkoitat?” tiuskaisin naaraalle unohtaen hetkeksi klaanin hierarkian ja normit. Pimentovarjo räpäytti silmiään.
”Pohjaharha taitaa olla veljesi.”
Hetken minusta tuntui, että Pimentovarjolla ja Tuhkajuovalla oli jokin oma kielensä, jossa veli tarkoitti aivan jotain muuta kuin mitä se muille tarkoitti. Varapäällikön vakavan katseen myötä minulle alkoi kuitenkin viimein valjeta, ettei kyse ollut mistään sanaleikistä tai arvoituksesta, vaan kylmästä totuudesta.
”Se ei ole edes mahdollista”, murahdin takaisin, vaikka epäilinkin omia sanojani. Miksi ihmeessä Tuhkajuova ja Henkäystähti olisivat luovuttaneet pentunsa Eloklaaniin?
Kauempana seisova, edelleen huohottava ja hiukan huojuva Pohjaharha kiinnitti itseensä huomion rohisevalla yskäisyllään.
”Jos tosiaan olet veljeni, niin sitten Väärävarjo on myös sinun isäsi”, valkoinen eloklaanilaiskolli tokaisi. ”Tietääköhän Henkäystähti, että et ole hänen poikansa?”
Siristin silmiäni soturille ja harpoin vihaisena lähemmäs.
”Minä en ole sinun veljesi. Eikä sinun isäsi ole minun isäni”, sihisin valmiina viemään loppuun sen, minkä olin eloklaanilaisen kanssa aloittanut. ”Minä en tiedä, mistä kukaan teistä puhuu. Minun isäni on Henkäystähti.”
Pimentovarjo pudisti päätään.
”Totuus sattuu, Varissulka”, hän sanoi, eikä kuulostanut lainkaan empaattiselta tilanteeni suhteen, eikä varmaan yrittänytkään. Tuhkajuova vaikutti olevan edelleen jossain shokissa: soturi ei sanonut mitään eikä kohdannut katsettani, kun vilkaisin häntä.
”Etkö huomaa, että teissä on samaa näköä?” varapäällikkö kysyi ja nyökkäsi Pohjaharhan suuntaan. Siirsin inhoten katseeni eloklaanilaissoturiin, enkä suostunut uskomaan, että meissä kahdessa voisi olla mitään samaa. Huomasin kuitenkin, että Pohjaharhan piirteissä oli jotain kovin tuttua, enkä voinut ymmärtää, miksi en ollut huomannut sitä aiemmin. Tunsin kuitenkin vain yhden kissan, jolla oli samanlainen kuviointi silmien ympärillä: Tuhkajuova. Pohjaharha ei muistuttanut minua kenties kovin läheisesti, mutta hänessä oli ehdottomasti emoni näköä.
Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Henkäystähti oli aina tuntunut vihaavan minua aivan ilman syytä: hän ei ollut koskaan välittänyt minusta samalla tavalla kuin muista pennuistaan, vaikka Tuhkajuovalle olin aina selvästi ollut rakas. Hänen tuntemuksensa selittäisi se, että en ollut hänen pentunsa, vaan jonkun muun kollin. Minua pelotti, miten todennäköiseltä alkoi yhtäkkiä vaikuttaa, että tämä kaikki oli todellisuutta.
Mutta miten Tuhkajuova ikinä voisi pettää Henkäystähteä? Olin aina kuvitellut, että hän oli uskollinen isälleni, vaikka kaksikon välit eivät aina olleetkaan tuntuneet lämpimiltä. Minusta alkoi tuntua, että en tuntenut emoani ollenkaan. Miten hän saattoi tehdä niin isälleni – siis Henkäystähdelle – ja ennen kaikkea minulle? Olin koko elämäni yrittänyt saada isäni pitämään minusta tai edes hyväksymään olemassaoloni. Olin kuvitellut, että syy hänen kylmälle käytökselleen oli yksinkertaisesti ollut se, että olin jotenkin epäonnistunut hänen poikanaan. Henkäystähden tuomitseva katse oli leijaillut ylläni kuin synkkä myrskypilvi niin kauan kuin muistin. Olin tappanut sen erakkonaaraan hänen takiaan, ja olisin tappanut Pohjaharhankin. Ei ollut mitään, mitä en voisi tehdä isäni hyväksynnän ansaitakseni: ja nyt sain kuulla, ettei hän ollut minun isäni alun perinkään.
”Onko tämä siis totta?” murisin hampaita kiristellen ja tömistelin Tuhkajuovan eteen. Tunsin kytevän vihan sisälläni kohta pääsevän valloilleen: sitä voisi rauhoittaa ainoastaan varmistus siitä, että tämä oli kaikki vain pahaa unta, pelkästään jokin typerä pila. Tuhkajuova nosti katseensa minuun, mutta hänen ilmeensä ei kieltänyt mitään.
”Oikeasti?! Et voi olla tosissasi! Minä en suostu uskomaan tätä”, sihisin antamatta naaraalle mahdollisuutta puhua. Minusta alkoi tuntua, ettei hän muutenkaan olisi voinut sanoa mitään, mikä olisi auttanut. Selvästi Pimentovarjo ja Pohjaharha olivat oikeassa. Koin suurta halua repiä molemmilta turkit päältä pelkästään siksi, että he olivat kehdanneet paljastaa totuuden. Kaikista vihaisin olin kuitenkin Tuhkajuovalle.
”Miten saatoit tehdä minulle näin? Miksi et koskaan kertonut minulle mitään?” tivasin kuin mielensä pahoittanut pentu. ”Annoit minun uskoa koko elämäni, että isäni vihasi minua, koska olin vain niin suuri pettymys hänelle. Vihaan häntä, mutta sinua minä vihaan vielä enemmän.”
En jäänyt odottamaan, mitä Tuhkajuova vastaisi, vaan pyyhälsin pois paikalta. Kurkkuani kuristi ja vatsassani oli ikävä paino. En tiennyt, mitä tehdä. Oloni oli epätodellinen ja joka hetki odotin, että heräisin painajaisunesta. Totuus isästäni ja veljestäni olivat tulleet niin yllättäen; en todellakaan ollut tänä aamuna odottanut, että maailmani kääntyisi pian päälaelleen.
Oli kulunut jo jonkin aikaa Tuhkajuovan paljastuksesta. Muutaman päivän ajan sen jälkeen olin ollut niin passiivinen, että Aaltosalama oli jo huolestunut voinnistani. Olin jättänyt partioita välistä valittaen olevani kipeä, mutta oikeasti en vain ollut jaksanut tehdä mitään. Kaikki energiani oli kulunut synkkien ajatusteni pyörittelemiseen päässäni. Kuuluinko Kuolonklaaniin, kun toinen vanhempani oli eloklaanilainen? Miksi kukaan ei ollut koskaan kertonut minulle totuutta? Ja ennen kaikkea: mitä Aaltosalama tekisi, jos saisi kuulla minun olevan puoliksi eloklaanilainen?
Olin tavattoman kiitollinen siitä, että Aaltosalama oli nyt kumppanini. Hän oli ainoa kissa, joka minulla nyt oli ja johon uskalsin tukeutua. En ollut kertonut hänelle mitään, olin vain väittänyt, että voin huonosti. Se tuntui pahalta; Aaltosalamalla oli oikeus tietää. Miten voisin kuitenkaan koskaan kertoa hänelle totuutta taustoistani, kun tiesin, miten naaras vihasi Eloklaania? Varmasti hän vihaisi sitten minuakin, jos saisi tietää.
Toivuttuani alun järkytyksestä olin palannut velvollisuuksiini ja uppoutunut niihin tavallista syvemmin. Se piti ajatukseni poissa Tuhkajuovasta, Väärävarjosta ja Pohjaharhasta. Samalla tunsin olevani parempi soturi, oikeutettu pysymään klaanissani. Suhtautumiseni Henkäystähteen oli muuttunut kylmemmäksi. En tiennyt, mitä hän ajatteli siitä, enkä oikeastaan välittänyt.
Tuhkajuovalle en ollut puhunut. Olin vältellyt häntä taitavasti, suunnannut aina sotureiden pesän pimeyteen, kun huomasin naaraan leirin aukiolla. En halunnut edes nähdä häntä. Hän oli pilannut elämäni jo ennen kuin olin syntynyt, eikä mikään voisi koskaan hyvittää hänen tekoaan.
Synkkien ajatusteni keskellä tunsin kuitenkin outoa keveyttä. Koska en ollutkaan Henkäystähden poika, en enää tuntenut samanlaista painetta tehdä häneen vaikutus ja olla hänelle ylpeydeksi. Saatoin suhtautua häneen kylmällä asiallisuudella, eikä hän voisi enää koskaan velvoittaa minua mihinkään. Minun ei tarvitsisi enää koskaan todistella olevani varapäällikön poika, sillä en sitä enää ollut. Tärkeintä nyt oli pitää totuus piilossa. Tekisin mitä vain, jotta Aaltosalama ei koskaan saisi tietää. Häntä en voinut menettää.
KP-boosti käytössä
