Varissulka
Tuhkajuova oli sairas, hyvin sairas. Eräänä aamuna Pimentotähti oli koonnut minut ja siskoni päällikön pesään ja kertonut, että viime yönä emoni oli tappanut isäni. Uutinen oli alkuun ollut käsittämätön, mutta silti iskenyt ilmat keuhkoistani. Siskoillani ei ollut mitään aavistusta tapahtumien painosta minun kannaltani, vaikka hekin olivat järkyttyneet emomme sekoamisesta. Yhden yön aikana olin menettänyt molemmat vanhempani.
En ymmärtänyt itseäni. Miksi edes välitin Väärävarjon kuolemasta? En ollut koskaan tuntenut häntä, emme olleet keskustelleet. Tiesikö hän edes minusta? Viime aikoina olin yksinäisyyttäni ajautunut kuvittelemaan, millaista olisi kohdata hänet. Aaltosalama kantoi edelleen vihaa tekoani kohtaan, enkä ollut koskaan kokenut oloani yhtä yksinäiseksi. Uiveloyö minulla sentään oli. Silti sydämessäni halusin kuulua johonkin ja jollekin.
Ja aivan kuin en olisi jo menettänyt tarpeeksi, Tuhkajuova ilmoitti haluavansa kuolla. Olin viime päivät elänyt niin sankassa sumussa, että emoni päätös tuntui vain pieneltä lisältä tähän mustaan todellisuuteen. En ollut vielä täysin käsittänytkään, että hän oli murhannut isäni: miten kykenisin nyt suremaan myös häntä? Niinä harvoina hetkinä, kun maailma ei tuntunut kaatuvan päälleni, oloni oli vain turta ja harmaa.
Perheenikään ei tarjonnut lohtua. Aaltosalama oli pimennossa, sillä en ollut hänelle asiasta kertonut. En myöskään Uiveloyölle, jota halusin suojella. En halunnut näyttäytyä hänen silmissään näin rikkinäisenä, minunhan tuli toimia hänen oppaanaan elämässä. Ystäviä minulla ei ollut, mitä tällaisina aikoina surinkin. Oikeastaan koko Kuolonklaani tuntui etäiseltä ja vieraalta. Tunsin nämä kissat, mutta en kuulunut heidän joukkoonsa.
Nyt istuin Tuhkajuovan edessä parantajan pesässä. Emoni perusteli käsittämätöntä päätöstään ja vaikutti nyt enemmän omalta itseltään kuin pitkään aikaan. Hänen äänensä oli tasainen ja varma, eikä katse enää harhaillut jossain todellisuuden ja unen rajamailla. Hän näki minut ja siskoni ja puhui suoraan meille. Ja siltikään minä en ymmärtänyt häntä. Tuhkajuova halusi kuolla soturina. Minä halusin kuolla rakastamieni kissojen kanssa vasta sitten, kun olisi aivan pakko.
Tietysti Lammikkoloikka, lipevä mielistelijä, kertoi kunnioittavansa Tuhkajuovan päätöstä. Kunnia oli itsemurhasta kaukana: sen sijaan, että emomme olisi jaksanut taistella pidempään, hän päätti lähteä nyt kun vielä kykeni. Minun oli vaikea uskoa, että hän tosissaan rakasti minua. Olisihan hän muuten halunnut jäädä luokseni.
“Tässä ei ole mitään kunnioitettavaa”, sihahdin Lammikkoloikalle ja käänsin katseeni Tuhkajuovaan. Toivoin, että hän näkisi silmissäni tämän tunteiden kuohunnan ja tulkitsisi sen minulle puolestani.
“En halua, että kuolet. Etkö voisi viettää kanssani, perheesi kanssa, sitä aikaa mikä sinulla on jäljellä? Olet tehnyt tehtäväsi. Voisit levätä nyt. Meillä olisi vielä niin paljon puhuttavaa.”
Inhosin sitä, miten ääneni murtui epätoivosta. Miksi olin näin surkea ja heikko? En minä pystyisi kääntämään Tuhkajuovan päätä. Olin jo kokenut soturi, enkä silti tiennyt paikkaani maailmassa. En tiennyt, miksi palvelin klaaniani ja mitä minä oikeastaan elämältäni halusin. Tuhkajuova oli aina tiennyt. Me emme seisseet samalla tasanteella, eikä tällaisella keskeneräisellä kissalla voinut olla hänen kaltaiselleen mitään arvokasta sanottavaa.
//Tuhka? ynnä muut
