Varissulka
Tuhkajuova oli kuollut. Oikeastaan hän oli kuollut jo hyvän aikaa sitten, mutta oloni oli lähes sama kuin tuona päivänä, kun olin noutanut emoni elottoman ruumiin Hehkulammesta. Milloin kaikki palautuisi normaaliksi? Milloin rintaani lakkaisi kivistämästä ja sumu mielessäni hälvenisi? Miksi ylipäätään välitin näin paljon, Tuhkajuova oli kaivettu maahan jo päiviä sitten, ja minä olin sentään kuolonklaanilainen. Lätäkkölempi, Lammikkoloikka ja Lampiväre kävivät kenties läpi omaa surunsa polkua, mutta päällepäin sitä ei heistä nähnyt. Minä olin surkea ja saamaton ja ainoa pelastukseni oli, että passiivisuuteni saattoi laittaa laiskuuteni piikkiin. Se oli parempi kuin totuus: olin herkkä ja heikko mieleltäni, en kyennyt kuolonklaanilaiseen välinpitämättömyyteen. Kenties nimenomaan eloklaanilainen vereni teki minusta tällaisen nyhverön.
Ja mitä minä olinkaan mennyt lupaamaan, pohdin Eloklaanin reviirille tuijottaessani. Tuhkajuova oli halunnut minun tapaavan Pohjaharhan. Oli kummallista miten mielelläni hänen pyyntönsä olin toteuttamassa. Jokin rajan toisella puolella veti minua puoleensa samalla kun oma klaanini tuntui turhalta, harmaalta massalta. Sen keskeltä paistoivat oranssine silmineen kumppanini ja tyttäreni, jotka vielä toistaiseksi ankkuroivat minua kotiini. He Kuolonklaanista tekivätkin kotini, niin kuin Tuhkajuovakin oli tehnyt. Mutta muista klaanin kissoista en välittänyt: en kylmistä siskoistani enkä minulle tuntemattomiksi jääneistä soturitovereista enkä todellakaan koppavasta päälliköstä, joka tunteettomuudessaan oli suostunut auttamaan emoani kuolemaan.
Kylmä tuuli osui turkkiini ja värähdin. Pari sadepisaraa laskeutui kokeilevasti turkilleni, sankat harmaat pilvet lipuivat lähemmäs. Metsä ympärilläni oli hiljainen rajan molemmin puolin. Mitä minä oikein tein täällä? Mitä minä ylipäätään elämälläni tein? Olinko tarpeeksi melodramaattinen ja säälittävä jäädäkseni sateeseen seisomaan elämän tarkoitusta pohtien?
“Mitä sinä täällä teet?”
Tuttu ääni ja tutut askeleet. Muut kissat olisin jättänyt huomiotta, mutta Aaltosalaman kohdalla en edes ehtinyt tehdä päätöstä asiasta: kuin vaistomaisesti käännyin naaraan suuntaan. Punaruskea turkki liekehti vihreää aluskasvillisuutta vasten ja oransseissa silmissä hohti huoli.
Tunnustus sekä välttelevä tiuskaisu kohosivat yhtä aikaa kurkussani äänestäni kilpaillen. Lopulta Aaltosalama sai kysymykseensä vastauksena vain epämääräisen korahduksen ja syvän hengenvedon. En ollut tukeutunut häneen Tuhkajuovan kuoleman jälkeen, vaikka tiesin, että olisin voinut. En halunnut olla heikko tai ainakaan näyttää siltä. Nyt Aaltosalama oli yllättänyt minut enkä ehtinyt suojautua hänen lämmöltään ja rakkaudeltaan. Suru näkyi kasvoistani eikä kielelläni ollut valmiina nokkelaa heittoa.
“Oletko kunnossa?” Aaltosalama kysyi ja kiirehti lähemmäs. Lysähdin istumaan ja heti kun etäisyys oli tarpeeksi lyhyt, painoin pääni hänen turkkiinsa.
“Olen väsynyt”, sanoin hiljaa.
//Aalto? :c
