Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Mikään ei olisi voinut tuntua nolommalta ja nöyryyttävämmältä kuin tulla kannetuksi leiriin Aaltosalaman selässä. Tilanne ei olisi ollut läheskään yhtä paha, jos allani kulkeva soturi olisi ollut kirjaimellisesti kuka tahansa muu. Ei ollut tarpeeksi, että olin joutunut turkkikontaktiin Aaltosalaman kanssa häneen nojatessani – ja sekin oli jo saanut sydämeni hakkaamaan aivan liian nopeasti – vaan nyt naaras kannatteli koko painoani selässään. Olin kumman tietoinen omasta kehostani: pelkäsin, että soturi voisi tuntea kiihtyneen pulssini tai hermostuneen hengitykseni. Samalla olin aivan liian tietoinen Aaltosalaman turkin lämmöstä ja siitä, miten korkealla maanpinnasta hänen päällään olin. En ollut tajunnutkaan aiemmin, kuinka kookas soturi oli. Jokin siinä viehätti minua.
“Se olisi sinulta oikein ystävällistä”, tuhahdin Aaltosalaman ehdotukselle. Oikeasti toivoin, että hän päästäisi minut alas, ennen kuin kukaan ehtisi näkemään. Onnekseni Aaltosalama oli kiltillä tuulella, sillä lähestyessämme leiriä hän pysähtyi.
“Tästä selviät varmasti omin jaloin”, hän sanoi virnistäen. Pyöräytin silmiäni laskeutuessani maahan. Kun asetin hiukan painoa takajalalleni, viiltävä kipu kulki koko jalkani läpi. Ainakaan se ei ollut maagisesti parantunut matkan aikana.
Aaltosalamaan nojaten lähdin kulkemaan kohti parantajan pesää. Olin ollut niin tyhmä: miksi minun piti kiivetä puuhun, kun tiesin, etten ollut siinä hyvä? Loppujen lopuksi olin saanut itseni näyttämään aivan idiootilta Aaltosalaman silmissä, vaikka tavoitteeni oli täysin vastakkainen. Toisaalta… jos en olisi tippunut maahan ja loukannut jalkaani, en olisi saanut tietää, että soturinaaras vaikutti tosiaan välittävän minusta. Ei hän ainakaan inhonnut minua, muuten Aaltosalama olisi laittanut minut kulkemaan leiriin omin nokkineni.
Leirissä sain osakseni myötätuntoisia katseita, jotka jääräpäisesti jätin huomiotta. En kaivannut kenenkään sääliä, paitsi ehkä Henkäystähden. En ollut varma, kiinnostaisiko isääni loukkaantunut jalkani, vai olisiko hän vain pettynyt minuun, kun annoin näin tapahtua. Joka tapauksessa päällikköä ei näkynyt aukiolla, mikä oli ihan hyvä juttu.
Aaltosalama johdatti minut parantajan pesään. Olin salaa kiitollinen siitä, että hän edelleen kulki mukanani. Ei hänen oikeastaan olisi tarvinnut saattaa minua näin pitkälle, mutta ainakin minulla oli jotain seuraa: en tiennyt ollenkaan, kuinka kauan parantajan luona menisi, enkä halunnut aikani tulevan pitkäksi.
Nyrpistin nenääni, kun astuimme sisään parantajan pesään. Yrttien voimakkaaseen ja lähes päätä huimaavaan hajuun voisivat tottua vain parantajat, jotka raukat joutuivat viettämään päivänsä rohtojensa keskellä.
Hehkuaskel huomasi meidät ennen oppilastaan ja kääntyi ystävällisesti hymyillen puoleeni.
“Kas hei”, parantajanaaras naukui nyökäten kohteliaan tervehdyksen. Pikimustan kissan katse kiinnittyi heti ontuvaan jalkaani; hänen otsansa rypistyi. “Jalkasi ei taida olla aivan kunnossa, Varissulka. Käy pitkällesi.”
Hehkuaskel heilautti häntäänsä sammalvuoteen suuntaan ja syvän huokaisun saattelemana kellahdin pedille kyljelleni. Toivoin, että Aaltosalama jäisi luokseni, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Minun oli vain toivottava, että naaras ymmärtäisi yskän itse. Tai vielä parempi: hän haluaisi itse jäädä pitämään minulle seuraa.
“Savutassu, tutki sinä Varissulan jalka”, Hehkuaskel sanoi oppilaalleen. Seurasin parantajanaaraan katsetta nuoren, valkoisen naaraan suuntaan ja siristin silmiäni. Minä ansaitsin mielestäni vain parasta – olinhan sentään päällikön poika – enkä ollut varma, osaisiko joku oppilas muka hoitaa jalkani kunnolla.
//Savu? Aalto?
