Varpulaulu
Pian olimme jo rajalla ja Kehrätassu lähti Korpikasteen mukaan kauemmaksi kuuntelemaan tämän ohjeita rajan merkitsemisestä.
“Te näytitte tulevan hyvin juttuun Kehrätassun kanssa”, Kortetuike naukaisi astuessaan lähelleni. Olin juuri hieromassa poskeani puunrunkoon jäättääkseni siihen hajuani ja samalla rapsuttaakseni ikävästi kutittavaa poskeani.
“Oletko miettinyt, haluaisitko itse joskus oppilaan?” kolli kysyi. Kysymys sai minut hetkeksi miettimään, olinko sanonut aikaisemmin jotain oudosta tunteesta, joka sai minut aina valtaansa nuorempien kissojen kanssa ollessa. Jotenkin vain tunsin yhteenkuuluvuutta juuri heidän kanssaan.
“Se olisi iso vastuu”, tokaisin, “En tiedä olisiko minusta siihen, mutta pidän nuorukaisista.”
Kortetuikkeen silmissä välähti jokin, jota en ollut ennen siellä huomannut. Ehkä hän oli iloinen, kun aloin löytää oman sijani klaanin arjessa. Ottaisikohan joku mestareista minut mukaansa seuraaviin harjoituksiin?
“Olen varma, että olisit taitava mestari. Sitä paitsi klaanin muut jo mestareina toimineet varmasti auttaisivat sinua mielellään”, Kortetuike naukui nyhdettyään pari tupollista ruohoa maasta. Katsoin, kun tuo vaihtoi paikkaa ja maisteli ilmaa rajalla. Emme kuitenkaan kumpikaan aistineet Kuolonklaanin hajua liian lähellä meidän reviiriämme.
“En usko, että Korppitähti antaa minulle oppilasta. Ei ainakaan ennen kuin tilani on…” yritin keksiä sopivaa sanaa mielentilani kuvailuun, “vakaampi.”
Kortetuike kohautti lapojaan ja loikki sitten seuraavalle puskalle. Seurasin häntä.
“Ei sinun välttämättä tarvitse olla mestari opettaaksesi tai viettääksesi aikaa nuorten kanssa”, soturi naukui selvästi mietteliäänä. Hän vilkaisi minuun ja jatkoi sitten hajunsa levittämistä.
“Tarkoitatko nyt, että minun täytyy hankkia pentuja?” naukaisin huvittuneesti tuhahtaen, “Isäksi minusta ei ainakaan olisi.”
//Korte?
