Varpulaulu
Linnun kadottua puiden sekaan siirsin katseeni Mustikkapyörteeseen, kun tämä puhui taas. Hän kokosi sanojaan epätavallisen kauan ja ehdin jo luulla Korpikasteen kiusanneen häntä, mutta Mustikkapyörre paljastikin Korpikasteen puhuneen Kujekullan pennuille Pimeyden Metsästä.
Pimeyden Metsään uskoivat vain kuolonklaanilaiset. En ollut kuullut eloklaanilaisten keskuudessa muusta uskosta kuin Tähtiklaanista, mutta jonkun oli täytynyt istuttaa ajatus Kuolonklaanin uskosta Korpikasteen päähän. Eipä se minuun kovasti vaikuttanut, mutta ihmettelin silti asiaa hiukan. Naaras ei vaikuttanut mielestäni kissalta, joka halusi viettää kuolemanjälkeisen elämänsä moisessa paikassa.
“Mikä sinua siinä huolettaa?” kysyin mutta kysymykseni meni kuuroille korville, kun Mustikkapyörre oli taas maassa. Huokaisin ja loikkasin itsekin pois polulta siskoni perään. Hän oli ilmeisesti lyönyt päänsä johonkin, sillä maassa näkyi pieniä verijälkiä ja tuon poski oli ruhjeilla. Onneksi hänelle ei näyttänyt sattuneen pahemmin.
Nostin jo tottunein käpälin naarassoturin velton ruhon parempaan asentoon ja varmistin hellästi, että tämä sai happea. Nuolin pahimmat veret hänen valkoiselta turkiltaan ja jätin sitten haavan rauhaan. Se ei ollut syvä, ei varmastikaan tarvitsisi edes hoitoa.
“Mustikkapyörre?” kysyin ja ravistin naarasta tökkimällä tuon lapaa. Hän ei vaikuttanut heräävän, joten annoin olla. Jos hän ei pian virkoaisi, lähtisin leiriin hakemaan apua.
“Haluan Kuusihännän luokse”, sanat saivat minut samanaikaisesti helpottumaan ja säikähtämään. Mitä naaras oikein tarkoitti? Eihän hän nyt kuolla halunnut. Sitten selitys tulikin.
“Minä rakastan sinua, Mustikkapyörre”, sanoin ja töykkäsin hänen lapaansa vielä kerran. Onnekseni sain soturittaren nousemaan omille jaloilleen. En olisi millään pärjännyt kahdestaan kävelykyvyttömän minua varmasti painavamman pikkusisareni kanssa, sillä en ollut kovin voimakas.
“Palataan leiriin niin pääset lepäämään”, nau’uin ja laskin häntäni Mustikkapyörteen lavoille. Hän pudisti kuitenkin päätään nyyhkäisten itkuisesti.
“En halua. Jatketaan vielä.”
“En usko, että se on hyvä idea”, vastustin hellyys kadoten äänestäni tyystin. En jaksanut huolehtia toisen kunnosta kokoajan ja koittaa suunnitella reittiä niin ettei hän vahingossa tipahtaisi vaikka uudelleen veteen! Muutenkaan en ajatellut, että juuri pyörtyneen kissan oli kovin järkevää jatkaa kävelyä.
“Varpulaulu, olen ihan kunnossa”, sisko intti, joten annoin olla. Hän saisi sitten olla vastuussa itsestään. Tiesin ettei sisälläni kytevä huoli menisi minnekään vaikka kuinka itselleni hokisin, että olin yrittänyt enkä voinut tehdä enempää. Voisin vain toivoa, että Mustikkapyörre ei koskaan vajoaisi yhtä syvälle kuin minä olin tehnyt.
“Selvä sitten. Minne haluat mennä?” kysyin latteasti. Minua ei huvittanut näytellä iloista, sillä juuri nyt en ollut kamalan iloinen. Ahdistus teki pesää rinnalleni enkä ensi yönä säästyisi painajaisilta kuten olin viime yönä säästynyt. En tiedä mitä olin tehnyt väärin, kun ansaitsin tälläistä kohtelua.
“Mennään vaikka tuonne”, Mustikkapyörre sanoi ja osoitti joelle. Hänen osoittamassaan suunnassa onneksi oli puunrunkosilta. En juuri nyt halunnut luottaa sisarelleni vastuuta itsestään astinkivillä. Jos hänelle kävisi jotain seurassani, en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi. Se myös todistaisi ettei kukaan minulle oikeasti tärkeä kissa ollut turvassa. Saisinko moiselta ajatukselta koskaan rauhaa?
Nyökkäsin ja tassutin mustavalkoisen soturin perässä pois varvikosta korkeamman aluskasvillisuuden sekaan. Saniaisten alla oli mukavan viileää, koska aurinko ei yltänyt sinne asti. Nautin hetken viileämmän ilman kulusta keuhkoissani. Sitä oli paljon helpompi hengittää kuin kuumaa tukahduttavaa ilmaa.
“Odota”, huikkasin siskolleni, joka oli ehtinyt miltei joelle saakka kun olin seikkaillut omissa ajatuksissani. Tuppasin kävelemään kovin hitaasti, jos en keskittynyt tahtiin sen enempää.
Mustikkapyörre vilkaisi taakseen ja odotti hetken. Minulla ei kuitenkaan pitkine jalkoineni kestänyt kauaa olla jo tämän rinnalla. Sitten pääsimme jatkamaan ja pujahdimme perätysten ulos joen vierteelle. Maa vietti niin jyrkästi alas, että jäimme molemmat kyyristelemään aivan metsän rajaan.
Mustikkapyörteen korvat olivat pongahtaneet pystyyn ja tuon silmät laajentuneet, kun hän tuijotti puunrunkosiltaa. Katsahtaessani sinne itse en ihmetellyt sisareni reaktiota lainkaan. Puunrungolla istui kaksijalka ja ainakin kaksi uiskenteli vedessä. Karvani nousivat hitaasti pystyyn. Emme voisi mitenkään kulkea niiden ohitse, mutta se ei ollut päällimmäsenä mielessäni. Enemmän pohdin mitä kaksijalat oikein täällä tekivät?
//Mustikka?
