Varpulaulu
Kortetuikkeen ja Korpikasteen kumppanuusuutisten jälkeen enää mikään muu ei mahtunut mieleeni. Pyöritin jatkuvasti Kortetuikkeen kanssa käymääni keskustelua päässäni uudelleen ja uudelleen. Toisinaan lisäsin siihen sanoja, jotka olisin halunnut sanoa ja sitten taas poistin ne.
Mieleni ei suostunut päästämään irti tunteesta, jonka kyseiset uutiset olivat minussa aiheuttaneet. Tunne ei ollut mikään aikaisemmin tuntemani. Se murskasi minut alleen ja rutisti kaikkialta.
Koitin jatkaa partiointia tavalliseen rytmiin, mutta parin unettoman yön jälkeen päätin raahautua parantajan pesälle. Ennen sitä jouduin kuitenkin kokemaan varsinaisen nöyryytyksen, kun kesken partion vatsani päätti heittää kuperkeikkaa ja oksensin. Yökkäysefleksi oli saanut jo muutenkin uupumuksesta heikon kehoni vieläkin huonompaan kuntoon enkä edes pärjännyt leiriin asti yksin.
Käperryin kerälle parantajan pesään ilmoitettuani Leimusilmälle, että olin sairastunut johonkin vatsatautiin. Ehkä ainoa ateria, jonka olin saanut syödäkseni moneen auringonlaskuun oli sattunut olemaan pilaantunut tai jotakin. En kuitenkaan aikoisi missään nimessä myöntää huonovointisuuteni aitoa syytä.
“Varpulaulu, miten voit?” Kortetuikkeen ääni sai minut nostamaan pääni hätäisesti ylös. Unohdin hetkeksi sairastuneen soturin -roolin, jota minun oli tarkoitus pitää yllä, mutta laskin sitten päätäni hiukan ja koitin siristää silmiäni kuin olisin juuri herännyt.
“Ei minulla ole hätää, jokin pieni tauti vain…” nau’uin ääni täristen ennen kuin hengitin ulos raskaasti. Kollin tultua lähemmäs tuntui kuin maailmasta olisi loppunut ilma kesken. Puristava tunne kietoutui tiukemmin ja tiukemmin rintani ympärille.
//Korte?
