Villipentu
Kirjoittaja: Tipu
Villipentu katsoi pentutarhan seiniä, miten kaikki olikaan päätynyt tänne? Villipentu muisteli sitä mitä muisti, sekä sitä mitä ei muistanut.
Pienen pennun ininä, kahden erakon pesässä. Se oli hylätty risainen talo, jonne kaksikko oli sijouttunut. Ei mikää turvallisin paikka kasvattaa pentua, mutta parempi kuin roskalava, tai kadunpenkka. Kaksikko ei ollut mitenkään maailman kokenein pari, tai saatikka omannut mitään kokemusta. He olivat nuori pari, jolle tuo pentu oli tullut aivan yllätyksenä. He eivät tienneet pennun kasvattamisesta mitään. Ruokaa ei ennen riittänyt näille kahdelle, saati sitten viidelle. Niin, viidelle? Kyllä, oli villin lisäksi muitakin. Muitakin pentuja, sisaruksia. Heitä ei nimetty, eikä opetettu puhumaan, koska pentujen uskottiin kuolevan, nälkään. Mutta yksi pennuista ei kuollut, se osottautui muista pennuista sinnikkäimmiksi. Pari valjakko ei tiennyt oikein miten kasvattaa pentua. Kun sisarukset hiipuivat silmissä, toinen pentu kasvoi, opettellen puhumaan ja liikkumaan. Kaksikko ei sietänyt kuulla kohta kuolevan pennun ääntä, joten hyssytteli tätä puhumasta, mennen äärirajoille saakka. Pentu kyllä ymmärsi puhetta, ymmärsi sanat, muttei osannut muodostaa itse niitä. Mitä pidemmäs mentiin, tiedettiin että pennun olisi vain vaikeampi oppia taitoja. Pariskunta kuitenkin hoiti pentua, alkaen erkaantua tuosta, lopulta villi vain karkasi, ruokaa ei ollut joka päivälle, mutta eihän pari kuinen pentu tajunnut etteivät vanhemmat sitä tahalleen tehneet, ei villi oikein tajunnut heistä mitään, joten jätti paikan taakseen. Tämän vanhemmat? Luulivat pennun viimein pois menneen, jääden suremaan. Villin olivat löytäneet kaksi muuan soturia, kyselleet tältä kaikkea, mutta ainut mitä pentu osasi oli änkyttää ja muodostaa pieniä pari tavuisia lauseita. Ei siitä ollut kuin pari aamunkajoa kun hän siis oli saapunut.
Pian kuitenkin villi tajusi katsovansa toista kissaa, valkoisen ja oranssin kirjavaa sellaista. Kolli oli ensimmäisiään jotka olivat tulleet puheilleni. Hänellä oli kirkkaat siniset silmät, hyvin kauniit, ne eivät olleet kuin emon silmät, ne eivät olleet niin tummat, samoin kuin minulla, ne olivat suopeat, vaaleat. Naurahdin toisen sanomiselle, tietty olen viihtynyt! Nyökkäsin vielä, miettien uskoltaisinko edes yrittää puhua.
”Ki- ki- kiitos, o- olen vi- villipentu”, hataroin puheessani, kuitenkin saaden sen kuulostamaan järkevältä. En voinut olla huomaamatta pientä hämmästyksen pilkettä toisen ilmeessä, huhu oli näköjään levinnyt etten osannut puhua. Kyllä minä tajusin kuuntelemani mutten puhunut niin sutjakasti. Katseeni kiersi pentutarhaa.
”E- Ei kai si- sinusta olisi lei- leikkito- leikkitoveria?”, oma hatarointini alkoi pikkuhiljaa ärsyttää itseänikin, en ollut loppujen lopuksi oikein varma miten sanoisin toiselle mitään, joten siitä tuli vain änkytystä. Kuitenkaan Lauhaa se ei tuntunut ärsyttävän, hän odotti kunnes puhuin loppuun saakka, kolli hymyili rennosti, joka nosti minullekkin hymyn huulelle.
”Toki! Mitä haluat leikkiä?”, Lauhapentu kysyi, katselin ympärilleni, kunnes kuulin askelia, joku oli saapunut leiriin. Lauhapentukin näytti huomaavan nuo, lähtien häntä hieman nykien pesän suulle. Seurasin häntä vai vihkaa, korvat hieman normaalia alempana. Häntäni nyki nähtävästi, kun seurasin tätä. Lauha kipitti aukiolle, minä seurasin perässä. Hän näytti kiinnittävän katseensa yhteen kolliin heti tullessaan, hymyillen. Kuitenkin hänen kaunis hymynsä katosi äkkiä, tilalle tuli aivan toinen, synkkä ilme. Olisin halunnut auttaa kollia, palauttaa hänelle hymyn naamalle, mutta kun siirsin katseeni sinne minne toinenkin katsoi, ymmärsin tilanteen, kuollut kissa. Tavallisesti naamallani ei näkynyt mitään, ei harmia, tai muuta. Katsoin taas Lauhapentuun, joka lähti tuota kollia kohti, suu mutrussa. Kirosin mielessäni kissan alakuloisuutta, älä viitsi! Hänellä oli hieno hymy.. Sanoin itselleni, tassuttaen vähän kauempana. Tietty minäkin surin, mutta tuon kollin hymy.. se surutti enemmän. Eih, ääh, kohta itkisin. Lauhapentu selvästi yritti saada sanaa suustaan, pysähtyen sen kollin viereen, katsoen minuun.
”Villipentu, tässä on Mahlatassu”, Kolli sai sanottua, hän katsoi Mahlatassuun lohduttavasti, minä vain nyökkäsin, yrittäen saada suustani jonkinlaiset surun sanomat, mutten saanut. Muuten kaikki oli hiljaista, kovinkin hiljaista. Ainoastaan pieni itkun tirinä, kuolleen turkin suinta, rytmitti leiriä. En tosissaan saanut surun valitteluita pois mielstäni ilmoille, painoin vain pääni alas, osoittaakseni kunnioittavani surua.
//596 sanaa.
//Mahla? Lauha? Alotus on taukauma siksi kirjoitettu hän muodossa, eikä niinkään olennainen osa kertomustani, siitä jatkuu sitten normaalisti. Toivon että rooli on ihan hyvä.
