Villipentu
Kirjoittaja: Tipu
Jokin kuitenkin minussa käski antamaan Karhumyrskylle mahdollisuuden olla totuuden mukainen. Väkinäinen iloisuus, sekä hymy katosivat nopeasti, jättäen oikeasti kiinnostuneen oloisen kollin jälkeensä. Tutkin ilmettä, kuunnellen hänen puhettaan älykkyydestä sekä viekkaudesta. En oikein tiennyt kummastakaan, en uskonut olevani älykäs naaras, olin nähnyt paljonkin etevämpiä ja fiksuja kissoja, mutta en myöskään oikein tajunnut käsitettä viekkaasta. Kyllä, olisin tarkkaavainen, mutta juonitteleva en. Halusin jokaisen kissan pääsevän toteuttamaan oman oikeutensa, keinolla millä hyvänsä. Kuuntelin kollin horinoita, häntäni maata vasten heiluen. Hän alkoi kertoa kuinka tämän pitäisi olla ahkera. Mutta enhän minä ollut sitäkään! Olin vain normaali pentu, joka ei poikennut muista. Ehkä pärjäisin silti. En antanut kasvojeni ilmeen paljastaa mitään epätoivostani pärjätä. Kyllå, halusin näyttää muille kaikkeni, mutta minulla ei ollut kiinnostusta edetä korkealle. Ne paikat oltiin varattu kissoille jotka tiesivät mitä tekivät, sekä olisivat parempia kuin minä, minä en tulisi olemaan varmastikkaan kumpaakaan. Nuolaisin vielä suunpieliäni, kuunnellen toisen kertomusta omista kokemuksisraan. Päätin jättää sanani sen jälkeiselle hetkelle, kun toinen antaisi taas suun vuoroa. Toisen puhe ei kuitenkaan haitannut, kuuntelin mielulla mitä hän oli tehnyt, sekä saavuttanut lyhyen elämänsä aikana, joka oli kumminkin pitempi kuin omani. Olosinhan toki voinut lähteä livokkaan, kun toinen kolli ylpeili saavutuksillaan, mutta jäin kuuntelemaan silti, miettien mitä itse tulisin kokemaan, minulla ei olisi vielä paljoa kerrottavaa, en ollut kokenut paljoa. Mietin myös ohimennen miten itsekästä tuollainen puhe olisi omasta suustani.
”Noh, e-t ole ainakaan kla-Klaanin kuulu-isin, kun en ol- Ollut koskaan si- sinusta kuullutkaan, liik- keet kel- kelpaavat aina”, tokaisin katsoen toiseen. En tarkoittanut millään tavalla satuttaa kollia, mutta tämän Karhumyrskyn ilme ei värähtänytkään. Olin itseeni aika tyytyväinen, tätä mallia olisin oppilas pian! Kollin naamalla näkyi oikeaa kiinnostusta, se ei näyttänyt niin väkinäiseltä kuin ilo, tai Lauhatassun hymy sen kuoleman tapauksen myötä. Harhailin katseellani vielä hetken Lauhaa, jos häntä näkyisi. Karhumyrsky alkoi kuitenkin selittämään puollustuksesta, joten höristin korviani. En päästäisi tälläistä mahdollisuutta valumaan läpi tassujeni, ensi kerralla kun tapaisin Karhumyrskyn, osaisin liikkeet täydellisesti, ilman ongelmia. Hän opettaisi minulle ensiksi alkeita, katsoen miten tajuaisin. Kolli näytti kuinka minulla pitäisi olla nopeat refleksit hommassa, tai ei nyt näyttänyt, koska minä en ylttänyt läpsäisemään häntä kasvojen tasolle, eikä hän varmaan kehtaisi lyödä minua jos epä onnistuisin liikkeessä. Kolli jatkoi kerrontaa erilaisita liikkeistä. Kunnes lopulta päätti näyttää miten tämä toimisi teoriassa. Olisinko valmis julkiseen nöyryytykseen? Kyllä, sillä sitä tästä varmasti tulisi. Jos ei tulisi minun kannaltani nöyryyttävää, tulisi se olemaan nöyryyttävää taistelukumppanini, Karhumyrskyn kannalta. Tämä kuitenkin päättyisi hyvin, minä oppisin taistelu liikkeitä, kuitenkaan en tajunnut mitä toinen kolli saisi tästä tilanteesta irti? Valtaa ja kunniaa pennulla? Pah, tuskin. Päädyinkin kysymään tästä kollilta.
”He-i kuule ta-juan itse hyötyväni täs- tästä, mut- mutta entä sinä? Mi- miksi teet tämän?”, Kysyin. Mitä pidenpään puhuin, sitä varmempi olin puhuessani. Sitä helpompaa oli omaksua puhumisen jalo taito, jota en aivan kokonaan vieläkään osannut. Osa pennuista oppi sen saman tien, mutta minä jumitin, olin ongelmallinen. Katsoin kuitenki taas ruskeaturkkiseen, meripihka silmiseen kolliin uteliaana, tällä kertaa ilmeessäni oli pieni pilke ilkikurisuutta, kiitos vitsailun jalon taidon, jota hän nyt yritti tasapaksulla äänellään tuolle soturille kertoa asiasta. Sinisin silmineni, jäin odottamaan hänen vastaustaan.
//501 sanaa
//Karhu?
