Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Olin aivan sumun seassa ollut kaikki päivät, tai no, niin. Aika oli tuntunut vain kuluvan hujauksessa. Minttutassu oli päässyt pikitassun kanssa oppilaiksi, oppilaani murjotti, mutta en niinkään välittänyt. Olin saanut hänet raahattua rajapartioon, sekä hyvä niin. Olin herännyt tänään aikaisin, suoraan kaato sateeseen, enkä ollut aaanut unta. Olin kävellyt epäröiden Karhumyrskyn eteen epäröiden herättääkkö kolli. Tiesin että olin ollut lapsellinen kun olin mököttänyt kollille, mutta silti syytin häntä jotenkin siitä. En suostunut uskomaan että Lauhalaukka oli kuollut, hän oli vielä jossain, olin siitä aivan varma. Kuitenkin kohtasin aukiolta yövuorossa tulleen Ruostekukan. Hän soi minulle säälivän katseen, kun kohtasi oman tyhjän katseeni. Hän viittoi minua mukaan aukiolle, jotten herättäisi ketään. Turkkini oli aivan sekainen, sekä lihakset turtana. En ollut juurikaan levännyt, saanut unta, syönyt, olin yrittänyt pitää mieleni kiireisenä, vaikka loppujen lopuksi kaikki toimi.. verkkaisesti. En tehnyt paljoakaan muiden mittakaavassa, turkista huolehtiminen? Oli yksi niitä mitä olin laiminlöynyt. Juuri kun klaanissa olin hyväksynyt kaksi ateriaa päivässä, nykyään söin puolen hiiren, tai ruipeloisimman version. Ruostekukka nopeasti kipitti suojaisaan painaumaan jossa ei satanut.
”Näytät surkealta? Kaipaatko puhe seuraa? Voin hakea Karhumyrskyn?”, Naaras aloitti, katsoin häntä hämilläni, en, en kaipaisi ketään. Pudisti sille päätäni. Tuntui kuin kiven kokonen palanen olisi juurtunut kurkkuuni, joten avasin suuni saadakseni lisä happea. Kaikki ajatukset velloivat mielessäni, mutta mistään niistä en halunnut puhua.
”Ei kiitos, en halua puhua nyt”, Murahdin, mikä oli ensimmäinen valhe mitä sanoin, tosissani halusin puhua, mutta olin luvannut itselleni etten puhuisi, siitä olisi vain harmia. Vatsassani velloi, tuntui että niinä päivinä kun söin kunnolla sekään ei riittänyt, aivan kuin tarvitsisin entistä enemmän ravintoa, mutta se ei käynyt päinsä. En veisi klaanilta yhtään enemmän kuin ansaitsisin. Joten päätin lähteä Ruostekukan luota, tassutin suoraan kaatosateeseen, joka hakkasi leiriä. Vaikka inhosin sadetta, se olisi nyt ainut pakokeino, pakokeino kaikesta. Niin kauan kun en nähnyt Karhumyrskyn iloitsevan, tai Lauhalaukan olevan kunnossa, en saisi mielenrauhaa. En siis ikinä. Kuljin leirin suuaukolle, josta metsään. Aivan huomaamattani olin kulkenut Hehkulammen rantaan. Tulin aina paikkaan, kaikki klaanista tiesivät sen. Siinä oli vain jotain.. erikoista. Sateen aikaan kaikki tuntui lannistavan, joten varoen kompuroin veteen, kahlasin syvemmälle, kunnes en enää ylettänyt pohjaan. Kaikki tuntui.. turhalta. Olin läpi märkä, turkkini paino latisti minua pohjaan päin, joka toisaalta houkutti, keskellä vettä, siellä täytyi olla hiljaista. Aloin kuitenkin uimaan eteenpäin, en tällä kertaa ympyrää, syvemmälle ja syvemmälle. Uin lopulta kauankin, kunnes huomasin Karhumyrskyn. Kolli oli tosiaan tullut.. katsomaan minua? Niin, hän itse ei tulisi sateessa minnekkään ilman pakkoa. Sade oli laantunut, mutta satoi yhä. Lähdin uimaan rantaan päin, kunnes kahlasin loppu pätkän.
”Tulit uimaan, vaikka vettä sataa taivaan täydeltä”, Karhumyrsky aloitti, hymähdin vain, niin, en voinut muuta, oli pakko päästä pois. Käänsin katseeni taivaalle, koska kaikki tuntui olevan.. niin ahdistavaa. Tämä tuntui ainoalta oikealta luontaiselta ratkaisulta asiaan. Karhumyrsky toisti nimeni, käänsin sinisen katseeni hänen meripihkaisiin silmiin. Toisaalta minun teki mieli vaieta, mutta en voinut olla vihainen kollille, nyt kun hän oli tässä. Joka kerta hän sulatti sydämeni ja sai perhoset vatsaank.
”Niin?” Kysäisin, kollin katse oli lukittuna minuun, enkä tiennyt oliko tuo hyvä vai paha asia, enkä toisaalta halunnutkaan tietää, katsoin häntä vain rauhallisena. Pieni pelko, sekä ahdistus pilkotti sisimmässäni, mutta en antanut sen osua katseessani.
”Olemme tunteneet pitkään, ja tiedän, että sinullakin on samanlaisia tunteita minua kohtaan kuin minulla sinua. Siksi en pelkääkään kysyä sinulta seuraavaa ja tehdä tästä virallista: tulisitko kumppanikseni?” Karhumyrsky kysyi. Jos ilmeeni oli ollut tyhjä aiemmin, nyt se oli silkkaa pelkoa, sekä surua täynnä. Hätkähdin kuin salama olisi osunut minuun, enkä osannut sanoa alkuun mitään. Tuijotin vain kollia. Sisimpäni huusi ei, olit valinnut Lauhalaukan hänen sijastaan, mutta nyt kun kolli oli pois… Karhumyrskyn olisi pitänyt pelätä vastausta, sillä harkitsin oikeasti sanovani ei, en loppujen lopuksi enää tiennyt tunsinko Karhumyrskyä kohtaan enää mitään.. Sellaista. Kyllä sinä tunsit! Lopeta Villisielu pelleily, olet aivan hurahtanut tuohon kolliin, päästä tassuihin.
”Ky- Ky-llä”, vaikersin, puhe vaikeudet näkyivät näissä tilanteissa. Näissä tilanteissa? Niin, kun olin järkyttnyt. Karhumysky hymyili, päästäen kehräyksen. En suonut toiselle hymyä, sillä se ei tuntunut oikealle. Olo oli tyhjä. Ilmeeni muuttui hetkessä, kun katsoin hetken vihoissaan olevaa karhumyrskyä, jonka kasvot palasivat nopeasti perus lukemille. Kun kolli avasi suunsa puhuakseen, nostin häntäni pystyyn käskyksi hiljaa, suoden piikikään katseen. Tassutin kollin edelle, painaen hännälläni tämän nenää.
”Et saa kiinni”, Tokaisin, jännittäen lihakseni juoksuun. Pinkaisin juoksuun, niin nopeasti kuin pystyin, huomasin Karhumyrskyn vierelläni. Maa oli toki liukas, sekä näkökenttä sumea, koska satoi, mutta se ei estänyt meitä. Pujotin kynteni ulos, jotta en liukuisi. Nauroin keventyneenä, kun ilmavirta kulki turkkini, läpi märän turkkini läpi. Kun pysähdyin hengittämään leirin suuaukon eteen, soin kollille katseen.
”Voinko nyt siirtää petini omasi viereen?”, Kysyin pilkaten, arvasin vastauksen olevan kieltävä, mutta nyt kun se oli julkista, miksei? Mikä tekosyy hänellä olisi nyt? Tiesin tosin vieväni oppilaani taistelu harjoituksiin päivällä, mutta tämä oli pakko tietää ensin, halusin tietää, janosin sitä.
//784 Sanaa
//Karhu?
