Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Olin ollut nukkumassa, eikä mikään ollut herättänyt minua, vaikka olisi pitänyt. Aamulla kun olin kuullut uutiset.. olin jäätynyt. Lauhalaukka oli elossa? Ravistin päätäni, tietty minä sen tiesin! Pudistin päätäni, jääden kuuntelemaan puhetta. mutta kumppanini odotti Lauhalaukan heräämistä pesän ulkopuolella. Mustikkapentu nukkui vielä pessä, hänet nimitettäisiin pian. Liian pian. Mahlahalla oli kumppanini kanssa. Kun Lauhalaukka tuli ulos pesästä, kuulin kyllä kiistan. En tiennyt ketä uskoa. Tai tiesin, mutten halunnut uskoa. Tiesin täsmälleen, olin aina tiennyt totuuden. Mutta nyt? En tiennyt mitä ajatella, uusi klaani? Se ei ollut makuuni, mutta en minä ollut sitä inhoamaan. Tämä oli kotini. Mutta sitten oli se etten voinut tietää ketkä kaikki menivät uuden klaanin puolelle. Kuolonklaani oli aina minulle paras, mutta saisinko uudesta klaanista tosiaan uuden alun? Jos vain lähtisin, ottaisin Mustikkapennun mukaani enkä koskaan palaisi Karhumyrskyn tai Lauhalaukan takia? Lauhalaukka lähti heti leiristä kinan päätyttyä. Tiesin Karhumyrskyn pysyvän Mahlahallan luona, hänen oli pakko, joten ryntäsin viime hetkellä Lauhalaukan mukaan. Todellisuudessa en tietänyt paljoakaan uudesta klaanista, vain huhuja. Halusin tietää lisää. Olin kuullut vain nimiä, sanan uusi klaani rajanaapurina, tähtiklaani, sekä Mesitähti. Lauhalaukka käveli melkein hölkkäämällä, kyyneleet melkein silmillään, en tiennyt mitä sanoa, tai mistä aloittaa.
”Kun koko muu klaani uskoi sinun olevan kuollut.. tiesin että olit elossa, koko ajan. Tiedän että siitä on vähän Lohtua Mahlahallan ja Karhumyrskyn jälkeen, mutta.. Minä uskoin sinuun, uskon vieläkin tarinaasi”, Lauhalaukka kääntyi katsomaan minuun, pieni itsetunnon piikki katseessaan, toinen huokaisi, katsoen jonnekkin kaukaisuutren. En tuntenut hänen kanssaan enään samoin. Kaukainen jännitys oli kadonnut tuhka tuuleen, mutta nyt todellakin näin Karhumyrskyn oikeat värit. Tiesinhän minä hänen olevan hirveä mutta näin hirveä.. En välttämättä voinut enää nähdä häntä kumppaninani, vaikka kuinka kovasti yritin korjata sitä mielikuvaa päässäni hänestä uskollisena ja kunnon kumppanina.. mutta ei. Miksi? Halusin kysyä häneltä. Miksi? Hän ansaitsisi tuosta kipua, kunnon kipua, ehkä jopa kuoleman jonka hän oli Lauhalaukalle suunnitellut.. Hän oli saanut koko kiistan näyttämään siltä muiden takia, jotta hän ei itse jäisi kiinni. Tiesin hänen kunnian halustaan muiden edessä. Se näkyi Mustikkapennunkin kanssa, mutta että näin? En vain voinut.. tehdä mitään.
”Minkälainen Eloklaani on? Meinaan, sen sääntöjä, elämää?”, kysyin. Lauhahalla hymyili, kun alkoi miettimään mitä kertoisi. Hän kertoi klaanin erilaisuudesta, tähtiklaanista, sekä kuinka kaikki olivat kilttejä. En osannut.. kuvitella itseäni sinne. Ehkä minä todella olin vain niin paha ja kuuluin pahiksiin? Kuolonklaanista oli muodostonut ainut elinkeino mielessäni, enkä oikein osannut sanoa mitään, halveksin sitä jossain tahossa. Mutta minun oli hyväksyä se, se voisi olla pahimmassa tapauksessa ainut keino selvitä minullakaan. Kysyin vielä parantajan roolista, koska hän puhui siitä niin eri lailla. Hänen kertomuksensa sai minut haluamaan parantajille enemmän valtaa ja voimaa, täällä he olivat hyljeksittyjä nollia. Naurahdin kun hän kertoi medestä ja liljasta seikkoja, sekä asioita heidän matkastaan, kunnes saavuimme hehkulammelle. Tassumme tuntuivat kuljettavan meitä aina sinne.. se oli meille paikka jossa saisimme olla.. me. Tämän takia palasin tänne aina yksin, koska tiesin että jos Lauhalaukka palaisi, kuten nyt, hän tulisi ensimmäisenä tänne.
”Aiotko.. muuttaa Eloklaaniin”, Kysyin. Hän katsoi minuun, tutki ilmettäni, etsi siitä haluani. En vaatinut häneltä mitään, halusin vain.. kuulla totuuden.
”Jos asiat eivät suju hyvin Karhumyrskyn ja Mahlahallan kanssa luulen etten omaa muuta vaihtoehtoa.. Karhumyrsky saattaa koittaa tapattaa minut toisen kerran enkä tahdo tietää mitä siitä seuraa”, Hän sanoi. Lauhalaukan hännänpää nyki hermostuneesti kun hän katsoi lampea. Hän ei kai kestänyt katsoa suoraan silmiini, niin ainakin uskoin.
”Kuule, vaikken lähtisi meistä ei voi koskaan tulla kumppanit, se ei voisi onnistua”, Purskahdin pieneen nauruun, kikatin hetken puna naamallani katsoen veteen.
”Voi lauhalaukka! En minä sitä, vaan. No, asiat monimutkaistuvat kun lähdit.. Valtsin näes kyllä Karhumyrskyn mutta.. Olin jo tiinenä sinulle”, Aloitin, nyt en vuorostani pystynyt katsomaan Lauhalaukan sinisiin silmiin, vaan etsin turvaa lammesta. ”Niin, sinulle. Synnytin rajan pinnassa kaksi pentua. Toinen oli Mustikkapentu, joka elää nykyäänkin Kuolonklaanissa kanssani, toinen oli oranssi pentu, sinisillä silmillä, tummemmalla kilpikonna kuvioinnilla. Minun täytyi huijata koko klaania uskomaan että pennut olivat Karhumyrskyn. Mutten voinut päästä niin helpolla ruskapennun kanssa, hän olisi paljastanut koko asian. Joten muistatko rajan vartijat? Sen erakkolauman? He ovat nykyään kaukana rajasta, vein heille ruskapennun. Ei kyse ole siitä että.. Olisin kumppanisi, kyllä olet minulle yhä tärkeä. Liiankin, mutta jos Karhumyrsky saisi tietää mitään.. olen kuollut”, Kerroin koko tarinan. Hetken nieleskelin vain kyyneleitä, kunnes käännyin katsomaan Lauhalaukkaa. Hän katsoi minua suu auki, kasvoilla vilisten tuhat kysymystä.
”Tiedän että tarvitset aikaa sen hyväksymiseen.. Mutta jos menet koskaan eloklaaniin ja haluat nähdä poikasi, ota hänet vaikka klaaniisi. Silloin tiedän hänen vähintään olevan turvassa”, Tokaisin. Lauhalaukka nyökkäili, ja lopulta painauduin häntä vasten. Toinen oli selvästi järkyttynyt, pelon tuoksun haistoi hänestä selvästi. Mutta hän sukaisi päälakeani vielä kerran, samalla kun tyydytin itseni hänen lempeeän tuoksuunsa.
”Kiitos että olet siinä tämän viimeisenkin kerran”, Hän tokaisi. Nyökkäsin, vaihtaen asentoa, niin etten enää nojannut häneen. Se olisi viimein tässä, emme olisi enää koskaan ennallaan. Mutta eivät välinikään Karhumyrskyn kanssa olleet. Nyökkäsin vielä toiselle heipaksi, ennen kuin lähdin kohti leiriä. En sanoisi Karhumyrskylle luvattua sanaakaan kuinka hän oli petturi minulle, kuin ilmaa. Se ei sattunut, hän ansaitsi kaiken kivun itselleen. Kävelin vain leiriin tyynesti, huomaten kuinka kyyhkyläiset, Mahlahalla ja Karhumyrsky olivat yhä paikallaan, kun tepsutin pentutarhaan takaisin. Herätin mustikkapennun, ja haimme yhdessä aukiolta riistaa.
Pari päivää meni, niin aivan ennen lähtöään Lauhalaukka oli käynyt sanomassa hyvästit, ennen puhutteluaan, hän tiesi sen olevan aika jolloin hän lähti. Minkäkin tiesin silloin että pojallamme voisi olla viimein jotain toivoa. Ehkä Kaikki viimein sujuisi. Mutta kun päivä kausia kuuntelin vielä Karhumyrskyn valheita, viha, hänen kipunsa kasvoi. Hän tulisi kuolemaan ennen pitkään kynsissäni. Olin siitä aivan varma. Silti jokin osa yön pimeimpinä hetkinä paiskoi minut todellisuuteen. Ilman Lauhalaukkaa, minulla ei olisi ketään muuta kuin Karhumyrsky. Selviäisin ilman häntäkin, tiesin sen. Pian Mustikkapennusta tuli Mustikkatassu, minä palasin takaisin arkeeni, sekä yritin esittää mahdollisimman hyvää kumppania Karhumyrskylle, vaikka todellisuudessa sydämeni oli pysähtynyt rakkauden osalta. En ollut varma pystyisinkö enää koskaan tuntemaan kissaa kohti samoin kuin Lauhalaukkaa tai Karhumyrskyä kohtaan joskus. Jos minun olisi valittava uudestaan, tietty valitsisin Lauhalaukan aina vain uudestaan, mutta nyt ei ollut mahdollisuuksia, tämä olisi täysin sotaa. Tiesin ettei kukaan huomaisi sitä, välillä Mustikkatassu kyseli oliko jokin väärässä, mutta pian hänkin lopetti. Tiesin nyt miltä petturi näytti, enkä antanut sen liusua tassuistani.
//1004 sanaa
