Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Päädyin saamaan petini soturien pesälle, ja nukkumaan siihen. Mutten saanut unta. Myönsin ja tiesin tuijottavani Karhumyrskyä. Toisaalta en oikeastaan keskittynyt kolliin, olin uppoutunut väsymyksen huurtaviin ajatuksiini. Kaikkea oli tapahtunut taas, enkä pitänyt siitä. Painoin pääni lopulta korvani luimuun, miettiessäni itku kohtausta. Typerä heikko minä. Noin ei saisi käydä. Olet muutenkin niin heikko Karhumyrskyn kanssa! Nielaisin vielä, katsoen kaatuneen puun kattoa. Tarvitsin läheisyyttä. Painauduin sammaliini, kiehnäten epätoivossa sitä vasten. Ainakaan en ollut kolli kaksikon vieressä. Lopulta asetuin paikalleni, asettaen häntäni nenäni päälle. Lopulta nukahdin, antaen itseni valua rennoksi. En herännyt Karhumyrskyn tönäisyyn, kuten normaalisti. Heräsin aamulla itse aikaisin, en aamukosteen aikaan, mutta normaaliin aamuun. Haukottelin, alkaen sukimaan turkkiani.
Päädyin aukiolle katsomaan paikkoja. Niin, mitä tehdä? Olin yleensä se kissa jota käskytettiin, eikä se joka käskytti, joten nyt katsoin aukiota aivan hämilläni. Päätin kuitenkin ottaa aamupalaa. Valitsin taas linnun, jota menin leirin varjoihin syömään. Ennen kuin sain edes aloitettua riistan syöntiä, Lauhalaukka tupsahti aukiolle, kolli lähti minua kohti. Paniikki syöksyi lävitseni, miten selittäisin eilisen käytökseni. Olin oikeasti ollut töykeä. Kolli istahti eteeni, ennen kun toinen sai sanaakaan suustaan, minä tökkäsin saalista lähemmäs häntä.
”Kuule, anteeksi, en tarkoittanut olla ilkeä. Minun piti vain varmistaa yksi asia, juhlisin mielusti nyt?” Sanoin kollille, asia oli varmaan pisin lause mitä olin kollin kuulen sanonut, sillä en yleensä paljoa puhunut, nyt kuitenkin olin sen velkaa. Lauhalaukka naurahti pienesti, katsoen minuun hymyillen lempeästi. Tunsin itsekkin hymyileväni.
”Ei se mitään, toki! Lähdetäänkö vaikka saalistamaan? Tai voisin vaikka näyttää kun uin!”, Kolli sanoi, naurahdin pienesti. Lauhalaukka sai minut tuntemaan kun olisin taas pentu, ja jokainen ihailemani kissan sana olisi ollut upea, kuin esi isiltä viesti. Hän sai minut iloiseksi, pelkällä olemuksellaan, hän oli niin mainio.
”Saalistus olisi ihan kivaa, mutta olen aina halunnut opetella uimaan! Jaetaanko ensin tämä?” Melkeinpäs kehräsin innosta, kun tassuni hieroivat maata. Lauhahalla nyökkäsi, ja aloin syömään saalista innoissani uinti retkestä. Puolitimme saaliin, ja itse hotkin sen tottuneena Laukkahallan velipuolen nopeasta syönnistä seurassani. Kuitenkin kolli ei pahastunut, vaan hymyili yhä kun lähdimme kahdestaan piikkiherne tunneleille. Jäin tuijottamaan maailman kauneutta kun pääsimme tuosta leiristä. Kauniita kanervat kiinnittivät huomioni. Kanervapentu? Ei paha. Totesin itselleni, jatkaen kollin vieressä. Kuljin pienen välin toiseen pitäen. En edelleenkään tiennyt oliko kolli viemässä minua uimaan, vai metsästämään. Mutta jos olisimme pois koko päivän, voisimme tehdä kumpaakin. En tiennyt olinko partioissa, jos olin, saisivatpa etsiä nyt kunnolla! Minä tekisin asian varmaksi. Mutta varmasti toisin riistaa leiriin, eikä silloin heillä olisi valittamista, eikö niin? Uskon niin.
”Olit aika omistautunut oppilas?” Lauhalaukka kysyi. Voi olisipa tiennyt. Mietin mitä oikein sanoisin. Ei kai minun ja Karhumyrskyn juttu ollut salainen? Kai minä nyt hänen velipuolelleen voisin siitä puhua mitä teimme puolet illoistamme, sekä suurin osa vapaa ajasta sen jälkeen kun olimme syöneet.
”Kyllä minä jotenkin.. Kuitenkin vietin paljon aikaa hänen kanssaan pelkkänä ystävänä, en mestarina ja oppilaana aina. Useimmiten kyllä harjoittelimme”, Tokaisin, asia kuulosti paremmalta päässäni kuin ääneen sanottuna. Punastuin kun sanoin ääneen asian lopulta. En tosin tiennyt mitä sanoa, että todellakin uurastin yöt ja päivät? Ei sekään ollut totuus, eikä se olisi oikein sanoa toiselle vale. Joten yritin olla mahdollisimman rehellinen kollille.
//504 sanaa
//Lauha?
