Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
”Hei villisielu, voidaanko lähteä kävelylle?”, Kuulin turhan tutun äänen takaani. Täytyi sanoa että oli aina vaikea olla vihainen hänelle kun näki hänen naamansa, tai kuuli sen äänen. Mutta en koskaan syvällä voinut enää antaa anteeksi ja sitten kaikki menikin niin vaikeaksi että äh.. Niin, ei vain pitäisi yli ajatella. Minulla olisi illalla vielä partio, mutta en uskonut ellei kollilla ollut oikein pitkää asiaa että meillä venyisi. Ei hänellä yleensä ollut, mitä muka hänen hiiren aivonsa edes keksisivät minulle valittaa. Olin juuri ollut aukion laidalla sukimassa turkkiani, eikä se ollut edes enää pahassa kunnossa.
”Toki”, Tokaisin kollille pienen tekohymyn toiselle suoden. Hän oli sentään kumppanini joissain arvoissa, vaikka kuinka väärää se olisikin. Noh, olihan meillä jo Mustikkatassu, hänessä meni kaikki toivo suku juuren jatkamiseen. En edes halunnut ajatella Ruskaa.. Miten toisella meni? Kerran Mustikkatassukin läheni soturi ikää niin lähenisi hänen pentutoverinsa. Voih.. olikohan kollilla jo kumppania? Saati miten toisen elämä edes meni. Kyllä minä olin huomannut kollin tukeutuvansa esi isiinsä vaikeina aikoina, mutta miten Mustikkatassu pärjäisi? Olisiko hän oikeasti turvassa tässä klaanissa.. Karhumyrskyn kanssa. Olinko tehnyt virheen kun olin antanut vain toisen pennun pois? Tai kun olin antanut Ruskan elää? Olivathan Taivaslaulu ja Merkurius pitäneet nimestä kiinni.. Niin, en pystynyt tietämään oliko hän enää minun ruskani.
”Olet käyttätynyt hyvin.. hermostuneesti lähi aikoina? Onko kaikki kunnossa?”, Kolli kysyi. Niin, olimme leirin ulkopuolella. Oikeastaan en edes hätkähtänyt hänen ääneensä, vaan aivan sitä ennen olevaan turkin kosketukseen. Ai oliko Karhumyrsky huomannut? Hän ei ollut edes huomannut pahaa oloani kun olin käynyt ruokkimassa pentuani silloin, mutta nyt jokin näytti olevan huonosti. Mustikkatassukin osasi helpommin huomannut tunteeni.
”Ei? Kaikki on kunnossa”, Tokaisin. Niin, klaanissa ei ollut edes käynyt mitään mullistavaa. Karhumyrsky oli tosin ollut aivan tarpeeksi muiden kissojen kanssa. Kyllä olin lapsellinen ja omistava! Mutta niin oli hänkin, hän oli ajanut ihan sen takia Lauhalaukan pois klaanista. Tai en minä tiennyt. Oli hyvin.. vaikea sanoa. Vaikea sanoa mitä? Mikä oli enää totta tässä valheiden verkossa, klaanissa jossa olin. Sitten tajusin asian. Ei hän minua tarkoittanut, hän puhui itsestään. Hän oli hermoissaan! Aloin miettimään mitä olin nähnyt lähi aikoina, mutta en vain saanut päähäni mitä kolli olisi voinut tehdä. En tiennyt mitä pelätä, sillä kukaan ei ollut kuollut vielä.
”Mitä sinä siis aiot?”, Aloitin. Olimme pian saapumassa Hehkulammelle, tietty menimme tänne. En ihmetellyt enää minne menisimme, se olisi aina tänne. Vaikka sen vesi aina muistuttaisi minua Lauhalaukasta.. ajastamme täällä, sekä hänen silmistään. Niin, ei se ollut ohi. Ei olisi kauan kun hiirenkorva saapuisi taas laaksoon.
”Mitä meinaat?”, Hän kääntyi minuun muka hämillään, katsoin häntä pitkään ja hän tiesi että olin voittanut tämän erän. Kolli huokaisi, pudistaen päätään eiksi kääntäen katseensa veteen. Niin kamalia ja kauniita muistoja yhdestä lammesta. Lopulta minäkin laskin analysoivat silmäni veteen. Se ei hyödyttänyt mitään katsoa häntä jos hän ei puhuisi.
”Aion tuhota elo klaanin pohjimmiltaan, pala palalta”, Niin, siinä se tuli, se tuli joka hänessä paloi. Kollin murina tuli jostain niin syvältä kurkusta. Kukaan ei ollut vielä kuollut.. nimen omaa vielä. Nostin toiseen hitaasti katseeni, oikeasti? Ei? Menin jumiin aivan paniikkiin. Kun olin hetki sitten miettinyt lähettäväni Mustikkatassun Eloklaaniin.
”Sinä, mitä?”, Murisin. Kerrankaan kolli ei nostanut niljakkaita silmiään vedestä. Ensinnäkin jos kolli sai aloittaa klaanin tuhoamisen hän aloittaisi varmasti Lauhalaukasta. Enkä voinut sallia sitä. En pennun takia.. jos Ruska oikeasti pääsisi viimeinkin Eloklaaniin hän ei olisi orpo.. hän ei ehkä edes pääsisi eloklaaniin jos kukaan ei olisi löytämässä toista klaaniin. Turkkini pörhistyi, kun painauduin matalaksi. Tämä oli vain jotain niin luonteeni vastaista. Kaikkineen osineen.
”Kuuletko mitä sinä sanot? Kuuletko edes miten järjetön ideasi on?!”, Murisin. Kolli käänsi minuun katseensa, yritti etsiä jotain naamaltani. Mutta nyt tiesin napsahtaneeni kunnolla. Olin valmis tappamaan kollin siihen ja juoksemaan sen jälkeen. En ollut enää hänelle mitään velkaa.
”Villisielu ajattele nyt! Olet aina ollut uskollinen klaanille ja varmasti ymmärtäisit jos olisit täysissä järissä! Koko klaani on pilkka pimeyden metsälle ihan vain elämällä! Se kaikki on pian poissa ja poikammekin on turvassa!-”, Sitä enempää en kuullut, olisi kuin sumu olisi peittänyt kaiken järkevän ajattelun. Tiesin kollin heikkoudet, olin häntä jopa parempi. Pystysin helpolla tekemään kaiken, niin kauan kun kukaan ei tullut väliin. En pelännyt käyttää kynsiä, kun hyppäsin suoraan Karhumyrskyn kimppuun. Yritin heti päästä kollin kurkun kimppuun, mutta toki se ei toiminut. Hän tiesi myös omat heikkouteni. Hän tosissaan yritti vältellä satuttamasta minua ja päästä pois kynsien välinästä kun pyörimme. Kunnes tunsin veden ympäröivän itseäni. Olimme tulleet liian rantaan ja nyt minä olin selkä veteen painettuna. Kolli otti hetkellisen kylmän shokistani kaiken irti. Olin osunut juuri kohtaan jossa jää ei ollut kestävää joten olin tosissani selkä nyt märkänä. Hän painoi tassullaan päätäni taaemmaksi, ja yritin todellakin räpiköidä. Yritin. Mutta kaikki mitä näin oli kuplia. Hän itse oli perääntynyt, piteli enää rintakehästäni kiinni. Hän oli ajanut minut rannikkoon, niin rantaan että jos oikeasti saisin päätäni edes yhtään ylös pääsisin pintaan. Sainhan minä pari kertaa sen pintaan, mutta aina vain uudestaan ja uudestaan hän painoi minut veden varaan, kunnes kaikki pimeni.
Kun heräsin tunsin pitkät kielen vedot turkillani. Olisin halunnut vain olla Pentutarhassa jo takaisin. Mutta kun tajusin missä olin rimpultelin irti. Tai, no, en minä tajunnut. Tajuntani.. oli heikkoa, näkö sumea, mutta sana Karhumyrsky oli tarpeeksi saamaan minut liikeelle, juoksemaan. En tiennyt minne juoksin. Näin sen verran sumeasti että osasin väistää puita, mutta olin aivan varma että kolli olisi tappanut minut siihen. Hän ei löhtenyt perääni, joten voisin ehkä jopa hidastaa joskus. Mutta en vielä. Jatkoin hetken matkaa kunnes en enää nähnyt kollia missään sumealla katseellani. Räpyttelin silmiäni kun kuulin outoa sumeaa ääntä, joka läheni. Näkökenttäni alkoi palautua, kunnes tajusin mitä tapahtui. Hirviö lähestyi. Sitten se kävi. Räks.
//918 sanaa
//Karhu palaa tuosta leiriin ja luulee että villi juoksi sinne vaan edeltä suutus päissään ihan tällä kertaa todella niin luullen. Kertoen klaanille niillä ollen jokin riita tai jotain xd
//Rapsu?
