Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Kaikkea oli käynyt synnytyksen jälkeen.. Tuhkajuovakin oli siirtyyt pentutarhaan, enpä tosin häneen paljon kiinnittänyt huomiota. Olin joka päivänä käynyt ottamassa “Happea” ulkona, eli ruokkimassa Ruskapennun ja Fetuksen, joka oli aika väsyttävää. Olin vieläkin huonossa kunnossa synnytyksen jäljiltä, mutta homma oli hoidettava. Kerran kun en ollut saanut saalista Fetukselle väsymyksen takia, tuo oli vain antanut asian olla, jättänyt kerran omaan arvoonsa. Joka kerta se sattui, Mikä? Katsoa kuinka pentu kasvoi, katsoa kuinka joka kerta hylkäsin sen, jätin orvoksi. Olisihan pennulla Fetus.. Mutta riittäisikö se? En osannut sanoa. Kun Tuhkajuovan pentu oli kuollut, koin jonkun oikeuden tunteen. Pentu ansaitsi menetyksen, niin Tuhkajuovakin, hänellä oli liian täydellinen elämä, joku muukin sai osakseen kipua jota minä koin. En siis lainkaan käynyt itkemässä hänen edessään pahoitteluja, katsoin vain tyynenä kuningatarta, sekä tuon pentuja. Tunsin kuinka päivät olivat kiitäneet, olin rakastanut pentujani hetkestä hetkeen, enkä hetkeksikään ollut unohtanut Lauhalaukkaa, tuota kollia kenen nämä olivat.. Odotin kollia yhä takaisin. Tuon hymy, sekä silmät tulivat aina mieleeni. Kun Mustikkapentu oli avannut silmänsä.. Ne olivat olleet siniset, noh, toki, joka pennulla oli siniset silmät syntyessään, mietin tosin jäisivätkö ne noin, muistuttamaan isästään. Kului aikaa, pentu oppi puhumaan, kävelemään, sekä elämään, olin onnellinen, mutta niin oppi Ruskapentukin, joka oli aina vain sydäntäsärkevämpää, onnistuin joka kerta pitämään pokkani kun saavuin leiriin, mutta helppoa se ei ollut. Kuitenkin pian huomasin että pokka naaman pitäminen oli helpompaa ja helpompaa mitä enemmän sitä tein. Mustikkapentu tuntui olevan ainut lohtuni, ja lupasin rakastaa pentua. Onneksi niin Karhumyrskykin teki, hän todellakin joka päivä kävi katsomassa minua, vaikka kuinka kiireinen olin, kiitin toista usein siitä. Vaikka hetket olivat usein lyhyitä, joskus pitkiä, ne olivat silti jotain, jotain mitä myös rakastin. Illalla aina pystyin hautautumaan pentuni turkkia vasten, sukia tämän unten maille, yritttäen pitää suruni kasassa, toiset eivät voineet ymmärtää sitä koskaan. Tuhkajuovankin suru oli vain ohi menevää, kunigatar oli nii “Vahva” että se ärsytti jo minua. Hiljalleen kuitenkin jätin naaraan huomiotta, hän saisi elää omaa elämäänsä aivan rauhassa. Viimein oli aika tutustuttaa kolli leiriin, muistin itse vain vähän siitä ajasta, mutta tosin en ollut koskaan syntynyt täällä. Silti leiri oli tuntunut valtavalta sokkelikolta pentuna, sekä ehkä vielä oppilaanakin. Sain pestyä kollin helposti, ennen kuin lähdin kuljettamaan tuota aukiolla. sinertävä möhkäleeni haukkoi hetken henkeä, ennen kuin tuntui sisällistävän maailman suuruuden, voi pikkuinen, sitä on vielä lisää, odota vain kun näet metsän. Katsoin ylpeänä poikaani, joka kysyi esittely kierrosta, Hymyilin toiselle, muka miettien asiaa.
“Enköhän minä, jos et ryntäile, olet kiltisti, sekä kokeilet jotain uutta tämän jälkeen”, Tokaisin vaativana, oli aika aikainen aamu, mutta se kelpasi. Karhumyrsky palaisi pian leiriin. Mustikkapentu katsoi pohtivana esiin, ymmärsin että Puheessani oli vaara, mitä pentu joutuisi kokeilemaan? se olisi pieni pala hiirtä, tai jotain muuta ruokaa. Olihan tuo nuori, mutta halusin nähdä toisen ilmeen.
“Selvä, mennään jo!”, toinen iloitsi, voi Mustikkaa, älä koskaan muutu. Kiehnäisin toista lempeästi, kuitenkin varoen. Kollia pitäisi vielä kohdella vielä kuin lasia, sillä olihan hän niin pieni. Parantaja oli ollut tyytyväinen Mustikkapennun kasvuun, sillä kolli oli hiljalleen vahvistunut, niin kuin minäkin, pystyin nytkin näkemässä parantajamme ruokailemassa, Tuo katsoi Mustikkaa lämpimällä katseellaan, nyökkäsin naaraalle kun hän katsoi minua, tassuttaen normaalia hitaampaa kaatuneen puun luokse, jossa soturit ja oppilaat nukkuivat.
“Tässä on oppilaiden, muistathan, niiden jotka harjoittelevat sotureiksi, pesä. Samassa rungossa on myöskin sotureiden pesä, valmiita oppilaita, pesät on erotettu jonkinlaisella muurilla. Tärkeimmät soturit nukkuvat keskimmällä, ei niin tärkeät reunoilla. Voit kurkistaa, mutta älä häiritse ketään”, Tokaisin, istahtaen odottamaan että mustikka olisi valmis. Kyllähän kolli tiesi mitä soturi ja muut olivat, en vain tiennyt muistiko hän aivan kaikkea, oliha tässäkin jo sulateltavaa. Maailma oli niin suuri noin pienen pennun päähän. En voinut ymmärtää miksi vanhempani hylkäsivät minut, tai tavallaan hylkäsivät.. Eivät he kokonaan.. Mutta tunteellisesti olin vain kuori heille, en saisi puhua, omata tunteita, en mitään, se ärsytti.
“Eli sinä ja isä nukutte keskellä!”, Mustikkapentu huudahti innoissaan, pärskähdin kuin moinen olisi vitsi, kun kolli käänsi katseensä hämillään minuun, ja palautin lempeän hymyn kasvoilleni, sekä pudistin päätäni eiksi.
“Pikkuinen, klaanissa on monta mahtavaa kissaa, vaikka minä ja isä olemmekin aivan upeita, kaikki eivät näe meitä niin, klaanissa on paljon kokeneita sekä klaanilleen uskollisempia kissoja”, Tokaisin. Olihan se totta, moni ei pitänyt minusta varmasti, olin outolintu monille. Tosin vaalin oikeuttani, mikä sitten olikaan oikein, ehkeivät kaikki nähneet viattoman pennun kuolemaa oikeutena. Mustikkapentu katsoi minua hämillään, kunnes mietti hetken, lopulta tokaisten jotain mikä sai minut kehräämään.
“Sinä ja Isi olette minulle klaanin upeinpia kissoja!”, Kolli katsoi minua. Kehräsin tyytyväisenä, lähtien kohti lampea. Uinti taitoni olivat ruosteessa ajan puutteen takia, joten pysäytin pennun lammen lähelle.
“Tuon putouksen takana on päällikön pesä, mutta häntä ei saa häiritä”, Tokaisin, nykäisin Mustikkapennun lähemmäs, kun kolli meni liian lähelle lampea, en haluaisi kollin hukkuvan, se tässä enää puutuisi, toinen kuollut pentu.
“Miksei?”, Mustikkapentu kysyi, mietin vastausta joka ei kuulostanut päästä temmatulta soopalta, jotain mitä itsekkin uskoin. Päälliköllä oli muutakin tehtävää kuin kuunnella sotureiden pelleilyjä, vaikka hän kuuntelikin innolla sitä. Päällikkö rakasti pentuja. Mutta miksi häntä ei saanut häiritä? Hän oli vain tärkeä eikä hänen aikaansa saanut haaskata.
“Päällikkö on tärkeä klaanille, hän huolehtii että kaikki sujuu oikein, joten häntä ei saa häiritä”, Tokaisin pennulle, tuossa oli edes jotain järkeä, sekä se oli suunninpirtein mitä tiesin. Kolli näytti hyväksyvän vastauksen, lähtien kohti parantajan pesää, seurasin kollia, joka ihmetteli samanlaisuuksia, kaksi isoa kiveä, niin, tuollainen pentutarhakin oli. Mietin mitä kertoisin pesästä, mutta annoin pennun katsoa pesään sisään. Katsoin kuinka Mustikkapentu aivasti ensimmäisenä, aww, meniätkö yrtit nenään?
“Parantajan pesä, hän hoitaa vahingoittuneita täällä, yrteillä, kuten varmaan haistoitkin”, Naurahdin lempeästi, Kolli nyökkäsi. Lähdin kulkemaan kohti riistakasaa, kunnes tunnistin tutun kissan. Ruostekukka. Hän oli toki pennun iso emo, sekä oli käynyt pariin otteesseen katsomassa mustikkaa, mutta pentu oli vielä ujo isoemonsa edessä. Kävelin suoraan naaraan luokse. Tuo oli antanut aika hyödyllisiä vinkkejä.
“Ruostekukka?”, Kysäisin varoen. Huomasin heti kuinka Mustikkapentu piiloutui taakseni, hän ei tosiaankaan ollut rohkein tapaus.
“Villisielu? Ja katsos kukas siinä onkaan, Mustikkapentu?”, Naaras hymyili. Nyökkäsin, nostaen pennun takaani eteen, ei toisella olisi syytä piilotella.
“Voih, hän on niin ujo.. Mustikkapentu, tässä on isäsi emo, kuten minä olen emosi hän on Karhumyrskyn emo”, En maininnut mitään toisesta veljestä, vaikka tavallaan puhuin totta koko ajan, samastahan emosta kumpikin kolli oli syntynyt, sekä sitä myötä Ruostekukka oli kummankin kollin emo. Mustikkapentu siirtyi silti vähän piilompaan, etu tassujeni viereen.
“Hänen täytyy olla vanha”, oli ensimmäinen asia mitä kolli mutisi, naurahdin vähän, katsoen pahoittelevasti naarasta, eihän pentu voinut tietää miten käyttäytyä. Ruostekukka pärskähti vähän.
“Odottakaa hetki”, tokaisin, Mustikkapentu katsoi epäilevästi perääni, mutta en mennyt kauas, kunnes huomasin Karhumyrskyn palaavan, juuri ajoissa. Tassutin riistakasan läheltä kollin luokse, kiehnäisten toisen rintaa, ottaen pääskysen jonka toinen toi, sekä lähdin niin nopeasti että jätin kollin hämilleen seisomaan siihen. Palasin Ruostekukan ja Mustikkapennun luokse. Repäisin pienen palan linnusta, laskien sen mustikan eteen.
“Maista, ihan vähän?”, Kysyin, itse alkaen syömään saalista nälkäisenä, katsoen kuitenkin pentua kiinnostuneena.
//1113 sanaa
//Mustikka? Karhu?
