Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Neljännes kuut sujuivat heiveröiden, mutta ainakin olin tullut läheisemmäksi Karhumyrskyn kanssa jos jotain. Kolli huomasi tiineyteni, enkä enää peitellyt sitä tosin. Hän voisi helposti luulla pentujen olevan hänen, ongelma olisi vain että synnyttäisin luultavampaa aikaisemmin Karhumyrskyn silmissä, vain parantaja tiesi minun lisäkseni totuuden. Itse olin oppinut inhoamaan Pähkinätassua, sekä olin antanut tuon yön sooloilu jälkeen neljännes kuun klaanin vanhimpien punkki partiota, sekä pari yli märräistä riista partiota, sekä tein varmistuksen että hän teki ne, uhaten valmistumisen myöhentymistä, kolli oli suostunut lopulta jotenkuten. Nyt? Nukuin rauhassa sammalillani, tai puoliksi Karhumyrskyn sammalilla. Heräsin pian kuitenkin, siihen että joku löi minua.
“Sotket koko pesän tällä menoa, ala kalppia muualle”, Kuulin tutun äänen, miten niin sotkin pesän? Katsoin turmaloikkaa, joka oli ollut yön vartiossa, katsoin sammalilleni, silmieni suurentuvan. Mitä? EI ei ei ei ei ei ei ei, et voi olla tosissasi! Ei ne voineet tulla vielä! Miltä se edes näyttäisi? Ei kai tältä? Ei näytä, ei. Mikä pennuilla on? Nousin ylös katsoen veristä sammaltani, se ei ollut kokonaan veressä, mutta se oli tarpeeksi että Turmaloikka oli huomannut sen. Turmaloikka katsoi sammaltani hetken, lähtien omalle sammaleelleen. Katsoin Karhumyrskyä kauhuissani, alkaen tuntemaan hiljalleen kipua vatsassani. Ei ei ei.. Lähdin ulos pesästä, aikaisin aamusta. Kiiruhdin parantajan pesälle kauhuissani.
“Hehkuaskel! Hehkuaskeel!”, itkin aivan hämilläni, peloissani, shokissa. Naaras tuli paikalle hämillään, nyökäten sammaleelle. Painauduin sammaleelle hädissäni.
“Sammaleeni, ne ovat veressä! Ovatko pikkuiset kunnossa?”, itkin ennen kuin naaras ehti sanoa sanaakaan vastaukseksi.
“Selvä, ota ihan rauhassa, katsotaan mitä tapahtui”, Naaras tokaisi, hän avisti minua tassuilaan niin että olin kokonaan selälläni. Yritin rauhoittaa kaikki aistini, en voisi menettää ainutta muistoani Lauhalakasta! En antaisi sen mennä näin. Pitkän tovin Hehkuaskel tutki minua, kyseli minulta paljon, toi yrttejä minulle, ja sitten vaikeni totaalisesti. Kömmin istumaan, koska naaras oli siihen antanut luvan hetki sitten.
“Näyttää siltä etteivät pennut voi ihan hyvin.. Suosisin että siirryt välittömästi pentutarhaan tai pennut voivat kärsiä enemmän. Tulen pitämään silmällä tilannetta, varsinkin synnytys voi olla vaarallinen. Sinuna lisäisin syömistä ja lepäisin”, Naaras sanoi. Katsoin jo kieltämättä suurta tiine vatsaani järkyttyneenä, ei, en voisi siltikään ottaa riskiä että pennut olivat kopiot isästään. Mieluummin kuolin yksin siihen synnytykseen. Pian pesän suu rapisi, siitä tuli sisään Karhumyrsky. Siniset silmäni paljastivat suuren huoleni, tuo tajusi itsekkin ettei kaikki olisi kunnossa.
“Mitä kävi? Sammaleesi on veressä?”, Karhumyrsky kysyi, soin katseeni parantajalle.
“Kerro hänelle… Tarvitsen raitista ilmaa”, Melkein kuiskasin, kun katsoin kaksikkoa, pennuilla olisi siis heikko mahdollisuus selvitä. Joutuisi siis oikeasti koko nälkäni tyydyttämään, jotta pennut selviäisivät. Astelin ulos parantajan pesältä. Katsoin aukiota, en voisi siis kouluttaa oppilastani loppuun. Tassuttelin päällikön pesää kohti, aivan lamaantuneena kaikesta.
“Punatähti, häiritsenkö jos tulen sisälle?”, Tokaisin, kuulin kollin kömpivän ylös.
“Tule toki sisään”, kolli tokaisi. Katsoin pesää hiljaa, pitäen katseeni maassa, tai ainakin matalalla, etten kohtaisi toisen katsetta.
“Minun on aivan pakko lopettaa Pähkinätassun mestaruus, siirryn pentutarhaan, pentuni eivät voi hyvin..”, tokaisin hiljaa, en yhä katsonut päällikköä. Hän tiesi itse kivun kun pentuun sattui, tai no, niin, hänen tyttärensä olisi kuollut, hän tiesi mitä perhe merkitsi.
“Tietty, ilmoitan kyllä Pähkinätassun seuraavan mestarin”, Kolli tokaisi. Nyökkäsin shokissa, kolli voisi ehkä tajuta. Poistuin pesästä, huomaten kuinka Karhumyrsky katsoi minua hämilläni, tai ei ehkä hämillään, mutta en osannut tulkita toista hämilläni. huidoin peloissani hännälläni, kadoten metsään, ensi kertaa todella, mielessäni anelin esi isiltäni armoa, todella luotin heihin.
“En voi edes kuvitella kipuasi”, kuulin Ruostekukan äänen, toinen oli saapunut huomaamattani, Karhumyrsky oli varmaan lähettänyt toisen, sillä tiesin etten voisi puhua hänelle. Olin pettämässä klaanini, kun en heidän vuokseen metsästäisi tai turvaisi rajoja. Nyökkäsin toiselle. Istuin Hehkulammen rannalla, kuten aina, tosin jos olisin halunnut kadota, en olisi täällä, joten kai minä hain seuraa jotenkin.
“Tuntuu turhamaiselta ajatella etten pysty tekemään mitään klaanin puolesta”, Mutisin, kaikki tuntui taas unelta, kuten olisin taas menettänyt Lauhalaukan uudestaan. En voinut yhäkään unohtamaan toisen sinisiä silmiä.. kaunista hymyä.
“Teet jo palveluksen jo siinä kun kannat pentuja”, Naaras tokaisi, en sanonut mitään, sillä en tiennyt olisiko minulla mitään klaanille annettavaa. Katsoin vain vettä hiljaa.
“Lähdetäänkö leiriin?”, Naaras kysyi. Nyökkäsin toiselle, yhä järkyttyneenä. Kuljimme leiriin, hieman toisistamme erillämme, mutta pystyin yhä kertomaan naaraan olevan tukenani, kun jäin katselemaan pentutarhaa, hieman kumartuen päästäkseni sisälle. Huomasin Karhumyrskyn laittavan sammalia siellä. Naurahdin pienesti, kun kolli käänsi katseensa minuun. Kiehnäisin vasten toisen kaulaa.
“Kyllä se vielä siitä, kuulit käskyn, nyt lepäät ja syöt”, Kolli tokaisi tiukalla äänellä, huokaisin ja katsoin toiseen sarkastisena, kietoen häntäni toisen töpöä vasten. Rakastin niin häntä.
“En tajua miten pärjään täällä koko sen ajan vain leväten”, tokaisin, kolli katsoi minua pohtivasti. Katsoin sammaliani, aivan kuin kolli olisi aivan tahallaan tehnyt pedistäni mukavamman, no toki hän oli tehyt. Kiehnäsin toisen kaulaa vasten, hänen päänsä alapuolella.
“Nyt lepäät niin tuon sinulle ruokaa”, kolli tokaisi, katsoin pesää, huomaten hoitajani, Mäntyviiksen, naaras oli orpopentujen kasvattaja.
“Odota, tuo tarpeeksi iso että voin jakaa sen Mäntyviiksen kanssa”, tokaisin kollille, joka oli pesän suulla, tuo katsahti minuun lapansa yli, nyökäten. En tiennyt oliko toisella tarkoitus jäädä ruokailemaan kanssani, mutta en ollut puhunut Mäntyviikselle pitkään aikaan, ehkä Karhumyrskyllä sitä paitsi olisi joku partio mihin mennä? Soin katseen sammaleelle, pösähtäen siihen makaamaan. Täydellinen. Jomottava vatsani oli laskeutunut yrteillä, sekä toivoin että pennut eivät olleet menetettyjä tapauksia. Mäntyviiksi soi minulle lempeän hymyn. Karhumyrsky saapui pian pesään linnun kanssa, laskien sen eteeni, sukaisten vielä päälakeani. Lempeä kehräys kumpusi kurkustani.
”Minä menenkin tästä, lepäile nyt, tulen katsomaan sinua myöhemmin ja jos et ole siinä sammalillasi vannon”, Hän murisi vakavana, tiesin toisen olevan vakava, tiesin ettei asia ollut naurettava, mutta kurkustani kampesi silti kikatus. Kolli poistui ärhennellen pesästä, sekä minä siirsin saaliini mäntyviiksen luo itseni lisäksi, vaikka täytyi myöntää että petini oli koukuttavan pehmeä.
”Sinusta ei ole kuulunut hetkeen, mutta näköjään teit päätöksesi”, Mäntyviiksi totesi, nyökäten kumppanini perään, hitaasti nyökkäsin, ottaen pienen palan ruuasta. Olisihan minulla nyt aikaa.
”Niin kai tein, pennutkin ja perhe koossa kohta.. toivotaan ainakin..”, Sanoin hermoissani, olotilani vaihteli jatkuvasti, enkä tiennyt miten päin olla, toisaalta en halunnut näyttää heikolta muiden edessä, joka aina oli oma ongelmansa. Mäntyviiksi katsoi huolestuneena vatsaani.
”Mitä heille kävi? Kyllä te vielä perheen saatte heistä”, Mäntyviiksi totesi. Hän oli monen kissan tavoin kuullut varmasti tiineyden juoruista, joka oli ihan hyvä asia, sillä en oikein itse ollut alkuun osannut sanoa asiaa ääneen. Ruostekukka oli ollut yksi niistä kissoista jotka olivat henkilökohtaisesti tulleet kysymää asiata minulta, Karhumyrsky ei ollut tuolloin läsnä, mutta olipa kysynyt kumminkin.
”Turmaloikka herätti minut kertoakseen että sammaleeni olivat veressä ja sain tietää että pennuilla on heikko mahdollisuus selvitä.. Kai rasitin itseäni liikaa”, Mutisin, se saatoi olla myöskin mielessä ongelma, sillä jatkuva stressi, huuto, sekä valinnan vaikeus oli aiemmin viedä minut hulluuden partaalle. Mäntyviiksi sukaisi korvantaustani lohduttavasti.
”Kyllä se siitä”, Naaras tokaisi, minusta alkoi tuntua että olin kuullut tuota lausetta tänään enemmä kuin tarpeeksi. Silti söimme puoliksi yhdessä riistan, kunnes minä palasin sammalilleni, yrittäen jatkaa torkuntaa, koska kerran tämä oli käsky miksei. Kumpa pentutarhassa olisi pentuja, joita edes saisi katsella. Toki voisin jutella klaanin vanhinten kanssa, mutta yleensä pennut? He olivat vain jotain mitä arvostin, sekä noiden leikit. Ehkä kun pentuni viimein saapuisivat.. jos saapuisivat.. Saisin niistä voimaa katsella leikkejä. Tosin oli eri asia miten selviäisin, tai miten pennut selviäisivät.. mutta täytyi toivoa parasta. Aina täytyi.
//1160 sanaa
//Karhu? Pähkinä?
