Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Katsoin pentujen temmellystä, he olivat niin.. nuoria ja viattomia. Haluaisin takaisin aikaan kun olin itse ollut noin viaton, halusin antaa Mustikalle jo seuraavan opetuksen. En kuitenkaan tehnyt liikettäkään häätääkseni naarasta viereltäni, jotta saisin poikani kanssa laatu aikaa, ehkä voisin hyötyä tästä. Rakastin toki poikaani, kumppaniani, mutta.. jokin ei tulisi koskaan olemaan kohdallaan niin kauan kuin olin Karhumyrskyn kanssa yhdessä. Hän oli minulle aina Lauhalaukan murhaaja mielestäni. olisin halunnut ottaa oikeuden siitä teosta, tehdä jotain palauttamatonta. En ehkä halunnut kollia mestata, mutta se että hän oli vienyt minulta rakkaan.. Entä jos antaisin hänelle saman kivun, veisin häneltä jonkun rakkaan? Mutta kuka oli rakas Karhumyrskylle niin rakas? Villisielu typerä! Sinä olet hänelle rakas! Entä jos en enää välittäisi kollista, antaisin hänen anella minua takaisin, huomiotaan, sitä rakkauttaan, mutta entä minä? Sattuisiko minuun? Tai pentuun? Oliko se sen arvoista. Täytyihän jonkun tehdä oikeus toteen, jos se maksaisi kipua.. Olkoot, mitä vain se maksaisi. Naaras puhkaisi kuplani, kun hän kertoi haluavansa perheen, nyökkäsin vain. Käänsin äskettäin naaraseen kääntyneen katseeni takaisin pentuun, pitäen kyllä kuulolla jos toinen sanoisi jotain. Kuuntelin kuinka kaksikolla tuli jotain kinaa siitä kuinka Mustikkapentu ei saisi koskea kiviin, alistuneena kolli luovutti pian kinassa, eikä minun täten tarvinnut mennä väliin, vaikka kolli tosiaan ei koskaan tuntunut aiheuttavan suurempaa kinaa pentutarhalla, kuten olin tälle opettanut, tuon ei pitäisi tehdä niin, se ei ollut soveliasta. Kuuntelin naaraan sanoja hämilläni. Miten sen kiltisti sanoisi.
“Ei kiitos, olen oikeastaan väsynyt”, Tokaisin, katsoen pahoittelevalla katseella naaraalla. Toivoin etten esittänyt kaamean tylysti asiaa, yritin enemmän olla poliittininen naaraalle. Tuo katsoi minuun vähän yllättyneenä, mutta ei vihaisen oloisena.
“Ai toki, minät tästä menen”, naaras tokaisi ymmärtävänä. Nyökkäsin vielä kiitokseksi naaraalle, ennen kuin asettauduin makuulle sammalpedille. Katsoin vielä hetken pentujen telmimistä, ennen kuin yritin ottaa torkut.
Uni oli siepannut toki minut, mutta sen jälkeen oli sattunut. Punatähti oli ärsyyntynyt Fetuksen teoksista, joten tuo oli lähettänyt partion rajalle, tuhoamaan naaraan pesän. Päivä oli kääntynyt vain huonompaan suuntaan, tai parempaan. Olin saanut Taivaslaululle kuljetettua Ruskapennun, joka olisi kollin.. Ottoemo.. Toki naaras oli luvannut että saisin tavata pikkuistani, mutta mieleni sopukoissa tiesin etten koskaan palaisi, nuo olisivat olleet hyvästit. Olin pentutarhalla melkein sortunut kyyneliin, turkki kosteana, pentu vatsan suojissa.
“Emo miksi itket?”, Tuon hento ääni kysyi. Pudistin päätäni eiksi, painaen itseni kollia vasten. Tuo oli liian kaukana, joten nostin kollia niskanahasta lähemmäs itseäni, korjaten asentoani. Miten selittäisin tämän. Ei pentu tyhmä ollut, eikä minulla varaa kertoa totuus. Kolli kömpi kauemmas, painaen tassunsa kuononi päälle, katsoen murjottavin silmin silmiini, kuin käskien totuutta tulemaan ulos. Huokaisin syvään, kun kolli laskeutui alas, kuitenkin aivan tuijottaen minua silmiin. Hän vaati selitystä.
“Asetu takaisin niin voin kertoakkin.. Tarinan”, Tokaisin. Mustikkapennun silmät syttyivät, hän katsoi minua uteliaana, valmis kuulemaan asian. Purskahdin uuten itku pyrskähdykseen, hän oli niin isänsä! Tämä oli niin väärin! En tosin voinut olla vihainen Karhumyrskylle.. Hänen hymynsä toi maailmani häneen takaisin, takaisin pinnalle, tai pilviin. Hän tukahdutti vihani, rakastin häntä silti, vaikka pystyin rankaisemaan hänet aina kipuun. Se ei ollut helppoa. Painoin nenäni takaisin ryömineeseen kolliin, jota vain rakastin. Hän olisi maaailmani, vaikken koskaan voisi unohtamaan Lauhalaukkaa tai Ruskapentua.
“Älä kerro isälle että kerroin tämän, hän inhoaa tätä kissaa. Mutta minulla oli joskus kaveri, joka oli läheinen. Hän oli isäsi velipuoli, isäsi ei pitänyt hänestä.. Hän katosi pari kuuta sitten, ja emolla on ikävä häntä”, Tokaisin sukaisten kollia. Mustikkapentu katsoi minua hämillään, mutta jokin päättäväisyyden pilke oli hänen silmissään. Rauhoitun hiljalleen.
“Kerro Enemmän! Miksi en tiennyt tuota?”, kolli kysyi, katsoin innokasta pantua joka halusi tietää lisää. Huokaisin katsoen pikkuiseen, ja aloin sukimaan häntä, sillä kolli oli saanut turkkinsa jotenkin aivan sekaisin. Olin jo aivan varma etten sanoisi mitään, mutta pian huokaisin ja annoin periksi siniselle pennulleni.
“Häntä ei moni kunnioittanut, hän oli positiivinen, iloinen, hyväksyi kaikki, huokui positiivisuutta. Tiedäthän, useat kuoloklaanilaiset ovat yleensä.. Hyvin murisevia, kärttyisiä. Hän ei ollut kuin muut. Hänen nimensä oli Lauhalaukka”, Tokaisin, Mustikkapennun silmät kiilsivät. Tuo näky sai minut kehräämään, joten laskin pääni tassujen päälle. Kolli oli avaamassa taas suunsa.
“En kerro enempää tällä kertaa, nyt on Päikkäri aika, isukki tulee varmasti pian”, tokaisin. Mustikkapentu mutristi suutaan, kuitenkin mutisten jotain olkoot tapaista. painauduin kollin piestä kehoa vasten, kuunnellen tuhinaa. Hän oli ainut pentuni.. olin niin onnekas että minulle oli jäänyt edes yksi, olisi hyvin voinut olla niin ettei minulle ollut jäänyt ketään.
Kun heräsin, satoi viimeistä päivää, toivoin ettei myrsky tulisi. Katsoin hämilläni pesää, sillä Mustikkapentu ollut vieressäni, se ei ollut epänormaalia, pian katseeni osui kolliin, joka leikki taas Tuhkajuovan pentujen kanssa. Mäntyviiksi tasutti luokseni.
“Nukuit pitkään, on aikainen aamu. Karhumyrsky kävi eilen jo sanomassa öitä mutta et herännyt, häädin hänet lopulta. Näytit kaipaavan niitä unia, hoidin pentua kun se heräili. Tiedän miten rankkaa se osaa olla”, Naaras tokaisi. Ties miten monta yötä olin ollut hereillä koska kolli kaipaisi maitoa, tai inisi unissaan, saati mitä. Huokaisin helpotuksesta, nyökäten naraalle miettien sanojani.
“Kiitos”, Sanoin lyhyesti katsoen turkkiani, joka oli aivan sekaisin. Aloin siistimään tuota huoletta. Katsoin vähän väliä leikkivää untuvikkoani. Hän tosiaan omasi pennun normaalin turkin joka oli pehmeää kuin silkki. Se olisi ollut varmaan oma nimi valintani kollille, tosin omasinhan minä nimivaihtoehtoja lisääki, mutta siltä toinen vakuutti eniten. Kuulin askeleita suuaukolta, odotin jo Karhumyrskyä. Kuitenkin sain yllätyksen kun näin puna väritteisen kollin, ison sellaisen, vihreillä silmillä. Minun täytyi katsoa kahdesti, ennen kuin tajusin oikeasti katsovani klaani päällikköä. Kolli kiinnitti yllätyksekseni katseensa minuun. Punatähti. Kolli kulki minua kohti. Mitä tämä oli?
“Villisielu”, Hän tervehti, katsoin ällistyneenä kissaa aluksi hetken, kunnes nyökkäsin.
“Punatähti, mistä tämä kunnia?”, Kysyin. Tiesin kollin haluavan tutustua uusiin tulokkaisiin aina henkilökohtaisesti. Kömmin istumaan hämilläni, katsomaan päällikköä silti hämilläni. Niin, ehkä tämä oli pennuista kyse, mutta toki tuo ei ollut sen kummemmin minun kanssaninkaan puhunut.
“Halusin tulla tutustumaan klaanin uusiin tulokkaisiin, kun löysin vapaan aukon aikataulustani päätin piipahtaa”, kolli kertoi. Nyökkäsin, hakien katseeni Mustikkapentuun. Päällikkö oli kunnioitettu, vaikkei kaikkien silmissä, joidenkin mielestä hän oli liian pehmo. itse olin kiitollinen kollille, joka oli saanut mielessäni suuren kunnioituksen, hän oli päästänyt minut aikoinaan klaaniin.
“Tosiaan, olit läheinen Lauhalaukan kanssa läheinen aikoinaan?”, Kolli kysyi. Vähän turhankin läheinen, tuhahdin mielessäni. Et tiedäkkään, jatkoin katsoen pentuani. Mietin taas mitä kertoa kollille. Liian vaikeaa oli nykyään muodostaa sanoja, oli yliarvostettua muodostaa puhua.
“Niin olin, mutta hän on menneisyydessä.. Nykyään minulla on Karhumyrsky ja pentu hänen kanssaan”, kerroin. Kolli katsahti minuun, katsoen Mustikkapentuun. Hän tutkaili pentua turhankin tarkkaan.
“Eikö hän ollutkin mustikkapentu nimeltään?”, Päällikkö kysyi, käääntäen katseensa minuun. oli kuin olisin unohtanut miten puhua taas. Miksi noin voimakas valtainen kolli tuli juttelemaan minulle? Eikö hänellä ollut muta tekemistä? Minulla meni ehkä turhan kauan vastata.
“Kyllä hän on mustikkapentu nimeltään”, tokaisin lopulta rauhalliselle kollille. Punatähti nyökkäsi katsoen taas pentuani. Hetken me kummatkin pysyimme vain hiljaa ja katsoimme pennun telmimistä.
”Minä taidan tästä mennä, oli ilo puhua kanssasi”, Punatähti tokaisi. Nyökkäsin kollille kiitokseksi, katsoen kuinka hän katosi pesästä. Ikävöikö hän koskaan sitä aikaa kun Minttupentu oli pentu? Itse en ainakaan olisi halunnut Mustikkapennun ikinä kasvavan. Asettauduin takaisin makuulle, katsoen Mustikkapentua, sekä kuunnellen sateen ropinaa. Odotin että sade loppuisi, jotta pääsisin hakemaan itselleni aamu riistan. Jos Mustikkapentu olisi sillä päällä hänkin saisi aamuriistasta palan.
Kun sade helpotti, joku toinen melkein luki ajatukseni. Ruskeaturkkinen kolli, karhumyrsky kantoi minulle linnun pesään. Tuo laski sen eteeni. Aloin automaattisesti kehräämään kollille, ja kiehnäisin tämän rintaa. Nostin sitten katseeni kohdatakseni Karhumyrskyn.
”Olit kuullemma eilen pitkään ulkona?”, Kolli kysäisi. Mietin miten asian selittäisin. Kumarruin nappaamaan palasen linnun lihaa. Karhumyrsky istahti eteeni, kun minä tapani mukaan tuijotin häntä.
”Yritin saalistaa, tuloksetta”, Tokaisin, toivoen että kolli ottaisi valheen todeksi, sekä etten valehdellut aivan surkeasti. Häntäni heilui hermoissaan toki kun puhuin, enemmän se toki nyki, kuten hermoissaan se teki. Mustikkapentu kipitti pian ottamaan isänsä vastaan vähän myöhässä, kiehnäisten kollin jalkaa.
”Tule ensi kerralla vähän aikaisemmin takaisin, ei sinulla ole velvollisuutta saalistaa, sinulla on pentukin hoidettavana”, Karhumyrsky torui. Huokaisin pitkään, nyökäten. Tiesin ettei kolliin tehonnut ”mutta ikävöin soturin tehtäviä” en voinut väittää että en väsyisi helpommin kuin aikaisemmin, sillä eillinen oli hyvä todiste siitä.
”Olen ajatellut.. Emona olo on ollut rauhoittavaa, kun Mustikkapentu siirtyy oppilaaksi entä jos hankkisimme toisen pentueen?”, Kysyin yllättäen. Halusin jotain jutun juurta kollin kanssa. Olihan tietty aikaista puhua Mustikkapennun olevan oppilas, mutta silti halusin tuoda kollille ajatukseni selviksi. Ei minulla ollut muita joille puhua, joten tässä se kostautui. Katsoin kumppaniani kysyvästi. Toki siinä oli sekin että hän ei ollut näiden pentujen isä, eikä mustikkapentu ollut ainut, mutta hän ei tiennyt sitä.
//1364 sanaa
//Karhu? Mustikka ehkä?
