Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Katsoin tyytyväisenä kun oppilaani löysi minut, selvästikkin hänen pienestä kehräyksestään päätellen Pähkinätassukin oli onnellinen faktasta. Pähkinätassu oli selviytynyt ensi kertalaiseksi hyvin, hän oli hoksannut merkitä aloitus paikan, osannut käyttää kaikkia aisteja.. sekä katsoa minne päin meni, ettei eksynyt. Hyppelin alas puusta, oppilaan vierelle.
”Suoriuduit mainiosti, mennään muiden luo jonka jälkeen voin antaa lisää ohjeistusta”, Totesin, Katsoen ruskea turkkista kollia. Kissa nyökkäsi, lähtien itse kuljettamaan minua muiden luokse. Karhumyrsky näytti vihaiselta, luulin tosisssani että turmaloikka häviäisi, mutta ei. Olin kuitenkin oppilaani, sekä itseni puolesta iloinen.
”Teillä taisi käydä huono tuuri”, Hymyilin, ollen onnellinen oppilaani menestyksestä. Karhumyrsky ei suotunut kohtaamaan sinistä katsettani, joka hetken kirpaisi syvältä. Karhumyrsky kuitenkin poistui pian paikalta, saalistamaan minulle ja turmaloikalle. Toki hän voisi saalistaa itselleensäkkin samalla. Katsoin turmaloikkaa, sitten oppilastani.
”Nyt kun turmaloikka on tässä, voisit harjoitella hänen kanssaan tappelua. Turmaloikka on minua kokeneenpi soturi, joten saatan itsekkin hyötyä tästä”, tokaisin, istahtaen alas, katsoin Turmaloikkaa. Tottahan se oli, että kolli oli kokenut, hän oli Karhumyrskyn mestari, sekä ansaitsisi minun mielestäni enemmän arvostusta, vaikka hän oli piikikäs luonteeltaan. Turmaloikka siristi silmiään katsoen minuun.
”Taidan palata vain leiriin”, Kolli murahti. Kohautin olkiani, tassutellen paikalle missä Turmaloilka oli ollut, aloittaen tappelu harjoitukset.
Olin päästänyt oppilaan ennen auringonlaskua lähtemään leiriin, itse lähtien pulahtamaan hehkulampeen. Ilma oli liian hiostava että olisin voinut olla kastelematta turkkiani. Kun olin pulahtanut, harjoitellut uintia, sekä kammennut rantaan, pesin vielä turkkini. En haluaisi tällä kertaa omata kosteita sammaleita kun palasin, tai murisevia vierustovereita, jotka valittivat minun haisevan lammelle. Joku päivä varmasti opettelisin kuinka kalastettaisiin, niin voisin tuottaa klaanille enemmän saalista. Palasin kuitenkin leiriin, huomaten kuinka Lauhalaukka ja Mahlahalla sanoivat hyviä öitä jollekkin pennulle. Aww, söpöä. Huomasin turmaloikan aukiolla, päättäen tassuttaa kollista puhe etäisyyden päähän. Jäin vain istumaan tuohon. Olin antanut Pähkinätassulle loppupäivän vapaaksi, sillä tiesin kuinka ekoina päivinä lihakset kipeytyivät, sekä tarvitsivat lepoa. Itse en ollut paljon kunnioittanut lepoa, mutta olin onnellinen että Pähkinätassu tuntui kunnioittavan.
”Joten, kumpi on kumppanisi? Lauhalaukka vai Karhumyrsky?” Turmaloikka piikitteli. Kysymys oli hyvä, aloin tosissaan miettimään asiaa. No siis periaatteessa ei minulla ollut kumppania, mutta siis olin kummankin kollin kanssa sillä tasolla, että näytimme ja kuulostimme kumppaneilta. Koko klaani tuntui huomaavan sen, eikä fakta tosiaan ollut salaisuus että olin kummallekkin.. hyvä ystävä. Niin, en ollut muuta.
”Ei kumpikaan, tuskin pitävät minua sellaisessa valossa”, Tuhahdin, katsoen kaukaisuuteen. Jos vain vanhempani olivat täällä, voisin kysyä heiltä neuvoa, mutta lähin vanhemmaksi kutsuttava henkilö oli Mäntyviiksi. Josta puheen ollen en ollut puhunut hänelle aikoihin. Oliko Turmaloikalla kumppania? Ei ainakaan minun muistiin? Katsoin kollia vielä kysyvästi, kun hän alkoi piikittelemään että minun pitäisi valita pian ja että kumpikin olivat klaanin outolintuja, varsinkin lauhalaukka. Kolme outoa. Sillä suuremmalla syyllä valitsisin Lauhalaukan, jotta saisin vielä suuremman outolintu kuvan muille. Murisin jotenkin loukkaantuneena, tunkien pentutarhalle. Mäntyviikseä ei ollut vaikea löytää. Tuo oleskeli rapakynnen kanssa kaikessa rauhassa. Myös klaanin vanhimmista osa katsoivat minua. Loin vanhuksille lempeän hymyn. Arvostin jokaista heistä omalla tavallaan, jokainen oli ollut upea soturi eläessään. Katselin Mäntyviikseä hetken, tuolla oli sammalpennun lisäksi vielä yksi pentu, jota en tuntenut. Katselin hiljaisuudessa kissoja, enkä halunnut häiritä.
”Oletteko saaneet syötyä?”, Katsoin vuorotellen kunigattaria kunnes katsoin klaanin vanhimpia. Nuo vain nyökkäilivät, osa ei vastannut vaan painoi korvansa luimuun. Huokaisin ja kumarruin makuulle pesän lattialle. Mäntyviiksi tiesi heti että jokin oli pielessä, sukien pään päätäni. Yritin kovasti etsiä oikeita sanoja, mutta ne eivät tuntuneet löytyvän.
”Kollit ovat niin monimutkaisia, en tajua mikseivät Lauhalaukka ja Karhumyrsky vain tule toimeen..”, Mutisin hiljaa, sillä en halunnut pentujen heräävän turhaan. Mäntyviiksestä oli tullut emomalli, kissa joksi halusin olla. Hän osasi sukia minua juuri oikeasta paikasta, kun olin purskahtamassa itkuun, sekä tuoda rauhan kaaokseen. Sellainen kai emon piti olla? Täynnä rakkautta.
”Ajattele asiaa heidän kannaltaan. En tiedä miksi he ovat keitä he ovat.. sinun pitäisi ehkä jutella Ruostekukan kanssa?”, Naaras kysyi lempeällä, pehmeällä hiljaisella äänellä, jota itse en varmaan koskaan luontaisi. Nyökkäsin naaraalle kiitokseksi, miettien milloin kerkeäsin puhumaan naaraalle. Jos huomenna? Luultavasti naaras olisi nyt jo nukkumassa. Palasin aukiolle. Toisaalta olisi kiva viettää aikaa Karhumyrskyn ja Lauhalaukan kanssa, mutta kaksikko osaisi ehkä odottaa sen verran että juttelisin naaraan kanssa. Kun palasin aukiolle, suunnin pirtein kaikki olivat päässeet nukkumaan, sekä aukiolla olivat vain minä, Turmaloikka ja yövartiossa oleva kolli. En nyt tähän hätään muistanut kissan nimeä. Asetuin vähän kauemmas Turmaloikasta, makuulleni aukiolle. Odottaisin että Karhumyrsky tulisi leirii, ennen kuin lähtisin nukkumaan.
Kolli oli tosiaan tuonut meille saalista, onnistunut haasteessa. Olin päässyt nukkumaan, mutta oikeasti minua vaivasi nukkua niin kaukana kummastakin kollista. Heräsin taas aamulla normaaliin aikaan, suin turkkini, sekä söin riistan. Herätin Pähkinätassun ja käskin tämän syömään. Tänään lähtisimme riista partioon, jonka jälkeen olisi taistelu harjoitukset kunnes antaisin kollille loppu päiväksi vapaata. Huomasin Lauhalaukan kömpivän ylös. Tuo tassutti sanattomana viereeni mussuttamaan saalista. Aamu huurteisena kumpikaan meistä ei puhunut paljoa. Kuitenkin kun sain syötyä riistani, sukaisin kollin päälakea vastakarvaan tahalleni, tassuttaen kohti oppilastani joka istui jo piikkiherne tunnelin suulla odottamassa. Johdatin hänet metsän siimeksiin.
”Tänään ensin me harjoittelemme tappelemista, sekä kiipeilyä jos jää aikaa, jonka jälkeen liitymme saalistus partion mukaan”, Totesin tämän päivän tehtävän annoksi, tuon jälkeen oppilas saisi vapaata, jotta voisin olla kolli kaksikon kanssa, sekä ehkä käydä puhumassa ruostekukalle
//831 sanaa
//Pähkinä?
