Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Tunsin itseni vain tärisevän, olin odottanut että Lauhalaukka palaisi kävelyltään, sillä hän oli ollut oikeassa, minun pitäisi päättää, olinkin päättänyt jo aikiolla ollessani, olin valinnut Lauhalaukan Karhumyrskyn sijasta. Mutta nyt kun Lauhalaukka.. oli poissa? Maailmani tuntui kaatuvan. Kun pääsimme parantajan pesään, purskahdin lohduttomaan itkuun. Itku ei ollut vain sen takia, koska olin välittänyt kissan josta välitin, vaan se oli joka kuolleen takia vuodatettu itku, lohduton järkyttynyt hysteerinen. Parantaja katsoi minua huolissaan, mutten voinut katsoa Karhumyrskyä. Osa minusta syytti häntä tästä, siitä etten näkisi sitä kollia enää. Kaikki muistot hänestä lipuivat ohitseni, kaikki ne ihanat muistot. En minä halunnut olla petturi, mutten vain.. voinut tuhota kumpaakaan.. ehkä joku päivä saisin Lauhalaukan kanssa onnellisen lopun? Anelin itselleni että se olisi niin. Onnellisen lopun pentujen kanssa.. täällä leirissä.. Mutten voisi pettää Karhumyrskyä, halusin hänen olevan onnellinen. Itkin vain hysteerissä katsoen maata. Hetken päästä tunsin Karhumyrskyn lempeän kosketuksen, tuo sukaisi korvan taustani, tausta jota Lauhalaukka oli sukinut. Kaikki tuntui vain.. romahtavan. Miksen ollut hänelle lojaali? Miksen valinnut Lauhalaukkaa aiemmin? Miksen.. Raavin pesän lattiaa, tahtoen kadota, tahtoen kuolla.. en olisi mitään ilman Lauhalaukkaa, kukaan ei kelpuuttaisi minua, ei koskaan ollut kelpuuttanut. Nostin uhmaavan katseeni minua hellästi sukivaan Karhumyrskyyn, enkä lopulta voinut kuin purskahtaa itkuun hänen turkkiaan vasten. Kerrankin kun tuntui että he olivat tulleet toimeen.. Kuuntelin suintaa lohduttomana, Kuinka Karhumyrsky sai lopulta kyyneleeni kaikkoamaan, kuinka kaikki alkoi hiljalleen tuntua.. tyhjältä.. Nostin katseeni parantajaan, jonka katse oli säälivä hänenkin. Lopettakaa tuo jo.. Nousin ylös kulkien kohti pesän suuta.
”Minne lähdet? Eikö sinun kannattaisi levätä järkytys ohi?”, Karhumyrsky kysyi. Aukaisin suutani, kunnes kyyneleeni valuivat, lopulta sorruin maahan itkemään, putosin polvilleni tutisten, mutta kun kolli tuli lohduttamaan viereeni, aloin vain murista, ei nyt. Hataroiden nousin ylös, kävelin aukealle, jossa pari kissaa soi minulle piikikkään katseen. En kuitenkaan jäänyt pöljästelemään, vaan tutisten, kampesin itseni leiristä ulos. Tunsin kannoillani olevan Karhumyrskyn. Koko kehoni vapisi pelosta, tuntui taas kuin siltä pennulta, joka pakeni vanhempiaan. Huojuen, juuri ja juuri pystyssä pysyen, lähdin kulkemaan reviirillä. Karhumyrsky yritti kammeta viereeni, varmaan tukemaan kävelyäni, vaikka hän itsekkin tuntui järkyttyneeltä. Kuitenkin joka kerta päästin kurkustani murinan, siirtyen kauemmas. Nyt kuitenkin kolli tuli iholleni. Päästin kurkustani Mrraun, Karhumyrsky katsoi minua turkki pörrössä, kun näytin hampaitani pelon ja vihan sortamana. Kumarruin kyyryyn vaanimis asentoon, Karhumyrskyn katsoen minua tyynenä, hiivin takaperin, yhä pieni sihinä kuuluen kurkustani. Kolli ei enää seurannut minua, vaan pysyi paikallaan. Lopulta nousin hataroiden ylös, sännäten juoksuun. En paennut Karhumyrskyä, hän saisi ihan vapaasti seurata jos halusi, pakenin todellisuutta, itseäni. Kyyneleet silmistäni valuen, juoksin eteenpäin. Vaikka tuuli tuntui öisessä laaksossa kylmältä. Juoksin, kunnes hengitys keuhkoissani kirveli niin etten saanut enää henkeä, lysähtäen paikalleni. Muistelin kissojen kuiskintoja minusta. Vain kunniani piti minut ylhäällä. Niin, kaikki oli minun syytä, Lauhalaukka olisi tässä jos minä en olisi.. Karhumyrsky olisi onnellinen, niin olisi Lauhalaukkakin.. Tärisin lohduttomasti, en tiennyt olinko enää Kuolonklaanin reviirillä, mutta sillä ei olisi väliä, kaikki oli minun syytäni. Revin maata itselleni vihaisena. Ansaitsin kaiken tämän, en tulisi koskaan riittämään. Itkin, kunnes silmistäni ei tullut enää kyyneliä, kunnes tunsin taas vain tyhjää. En kaipaisi ketään lohduttamaan, en Karhumyrskyä iholleni, en loukkaisi enää ketään jos en olisi olemassa, jos en olisi vaaraksi, jos vain kaikki olisi hyvin. Pian kuulin tassun askelia, luulin jo Karhumyrskyn tullen perääni, mutta askeleet olivat kevyemmät. Nostin katseeni, huomatakseni erakon, niin, siltä tosiaan vaikutti. Tuo oli laiha, pitkä, ruipeloinen.. en ollut koskaan nähnyt noin pitkäjalkaista kissaa. Tuo oli väritykseltäänkin erikoinen, kuin ruskean peitossa. En raaskinut nousta ylös maasta, tärisin vain. Erakko katsoi minua hämillään.
”Kaikki.. kunnossa?”, Hän sanoi epäröiden, naaras laskeutui haistelemaan minua, enkä ottanut pahakseni. Hän varmaan etsi syytäni lojua maassa, eli haavaa tai jotain. Nyökkäsin täristen, kammeten itseni istumaan.
”Kyllä, Villisielu, Entä sinä?”, Sain suustani ulos. Naaras katsoi minua hartaasti, pitkään sekä kylmästi. Hän tutkaili olemustani, sekä minä hänen. Naaraan asento oli ryhdikäs, mutta hänestä huomasi ettei hän ollut oppilasta vanhempi. Toisaalta ruipelo kehon rakenne saattoi myös huijata silmiäni.. Naaraalla oli jonkinsorttinen tumma maski, kuin musta, se heijasti ruskeaa. Monet mustat olivat sinistä, mutta tämä ruskeaa.
”Fetus, olet kaukana leiristäsi ollaksesi yksin”, Naaras tokaisi, katsoin häntä hieman hämilläni, kaukana? Mistä hän tiesi missä leiri sijaitsi! Karvani nousivat pystyyn, vaikka tiesin etten olisi parhaassa kunnossa puollustukseen juuri nyt.
”Rauhoitu, et näytä hyvinvoivalta, sinuna palaisin vain takaisin sinne mistä tulit, täällä voi olla vaarallista liikkua öisin”, Naaras tokaisi. Halusin sanoa ettei minulla ollut syytä palata, voisin hyvin lähteä, mutta tuo ei ollut aivan totta. Minulla oli yhä Karhumyrsky. Toisaalta, olisinko enää onnellinen hänen kanssaan? Nyt jos menisin.. Minun ei tarvitsisi pelätä että hän satuttaisi minua enää, että hän olisi enää koskaan vahingoittamassa minua. Mutta toisaalta, ansaitsisinko uuden alun? En, ansaitsin sen kaiken kivun, mitä olin saanut, ansaitsin sen kaiken. Katsoin erakkoa.
”Ensin sinä lähdet reviiriltä”, Murisin. Naaras katsoi minua alkuun hämillään, kunnes nyökkäsi. Tuo katosi pimeään yön syövereihin. Lähdin jo huomattavasti rauhallisempana kohti leiriä, en enää vapissut, vaikka pari kyyneltä silloin tällöin vieri yhä. Oloni oli pelottavan tyhjä. En osannut pelätä pimeää, tai siellä asuavia hirviöitä, minusta tuntui että suurin hirviö niistä olin minä, tuhosin kaiken mihin koskin, pelkällä typeryydelläni.
Yö myöhään saavuin leiriin, vain leiriä vahtivat kissat olivat hereillä. Kampesin takaisin pesään, jossa kaikki nukkuivat, kaikki paitsi yksi, Karhumyrsky. Tuon silmät kiilsivät pimeässä. Kohtasin kollin katseen hetkeksi, painautuen omille sammalilleni. Mikään ei tuntunut hetkeen miltään, eikä millään olisi sen kummemmin merkitystä. Kun heräsin aamulla, aurinko oli jo korkealla. Kukaan ei ollut herättänyt minua, varmaan antoivat surra rauhassa. Suin turkkini, kunnes raahasin itseni aukiolle. Pähkinätassu oli aukiolla jo. Tassutin oppilaani luokse, joka oli varmasti harjoituksista kankea. Viitoin kollia seuraamaan, kun kuljin leiristä ulos. Syömättä mitään eillisen jälkeen. Kuljin vakaan kohti hehkulampea, joka loisti taas kauneudessaan. Istahdin alas, katsoen vettä. Pähkinätassu katsoi minua hämilläni, sillä en antanut ohjeita.
”Mitä teemme tänään?”, Kolli kysyi ärtyneenä. Pidin siniset silmäni vedessä, rauhallisena kuin tyyni vesi. Pystyin muistamaan Fetuksen tyynen ilmeen. Lampi oli nyt ainut muistutus rakastamasta kollistani.
”Vapaa päivä, vedin sinut eilen liian rajoille, joten tänään lepäät”, Tokaisin, kolli alkoi sihisemään jotain, mikä meni ohi korvieni. Katsoin vain lampea, kääntyen, suunnaten takaisin leiriin. Etsisin mäntyviiksen, hän osaisi auttaa. Pähkinätassu murisi, kun tassutteli perääni.
”ET VOI OLLA TOSISSASI! RAAHAAT MINUT TÄNNE ASTI TURHAAN?”, kolli kysyi, itku ei noussut kurkkuuni, olin liian tyhjä siihen että tuntisin surua. Nyökkäsin, jatkaen vain matkaa. En oikeastaan tiennyt seurasiko Pähkinätassu minua enää, mutta kun saavutin leirin, hän ei ollut enää perässäni, tarvitsin pienen tauon, kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.
//1044 sanaa
//Toivottavasti ei menny kellään yli, joku?
