Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Oppilaani, kirottu oppilaani, oli jättäytynyt partiosta pois. Mutta olihan se päältä päin nähtävää kuinka väsynyt hän oli pienistä harjoituksista. Asia sai vereni kuplimaan. Et ole enää pentu! Sinulla on velvollisuuksia totella, etkä sinä päätä tauoista. Mutta en lähtenyt oppilaan perään, hän sasi kuulla tuosta. Saalistimme kaikessa rauhassa kolmestaan, naaras kokoonpanolla. Välillä vaihdoimme pari sanaa, mutta lähestulkoot kaikki pysyivät hiljaa. Itse sain linnun, juuri ja juuri onnella, päästin pakoon vesimyyrän myös. Pääsimme viimein leiriin, vein saaliini nopeasti kasaan, kunnes palasin Ruostekukan luokse. Lauhalaukka sihisi jotain emolleen, minä katsoin kaksikkoa hämilläni. Lausahdin kaksikolle että olin lähdössä mutta Ruostekukka pysäytti minut. Katsoin naarasta hämilläni hetken, suoden sitten kollille pahoittelevan katseen. Tassuttelimme sivummalle, jotta kukaan ei kuulisi meitä. Istahdin Ruostekukkaa vastapäätä.
”No niin, mitä sinulla oli?”, Naaras kysyi, tuolla oli kunnon kansalaisen maine klaanissa, mutta hän tuntui aina olevan jotenkin.. pehmeä, minua ja kollejaan kohtaan. Hain sanoja, jotka olivat juuttuneet kurkkuuni. Muistuttelin itselleni mäntyviiksen sanoja. Kyllä minä uskaltaisin tältä naaraalta kysyä, sen mitä oli kysyttävänä. Nostin katseeni häneen, miettien vielä hetken.
”Mikseivät Lauhalaukka ja Karhumyrsky tule toimeen? Tapahtuiko jotain mistä.. minun pitäisi tietää?” Kysyin varoen, katsoin naarasta silmiin, joitten sävy näytti tummenvan katseen myöskin. Mitä nyt? Eikö tuota saisi kysyä? Katsoin naaran hetken epäröintiä pelon partaalla, enkä oikein tiennyt hetkeen mitä tehdä.
”He- Karhumyrsky kai näkee sen niin että Lauhalaukka sai kaiken, hän ei mitään. Kasvatin.. heidät niin eri lailla, kadun sitä nykyään. Kai luulin että rakkaus oli heikkoutta, älä anna Lauhalaukankin katkeroitua..”, Ruostekukka sanoi, katumusta ilmeessään, näin hänen katseestaan että tunne oli aito, että hän todellakin tarkoitti sanojaan. Tajusin asian jollain tavalla itsekkin, jos olisin voinut, olisin viettänyt vielä enemmän aikaa emoni ja isäni kanssa, olisin ollut heidän vierellään enemmän. Mietin olinko kysynyt jo tarpeeksi, mutta olin tajunnut rivien välistä että Karhumyrsky oli saanut torjunnan ja Lauhalaukka emon rakkauden. Se riitti, ketä se ei katkeroittaisi. Aloin nyökkäilemään hiljaa.
”Selvä, kiitos Ruostekukka, teen parhaani”, Tokaisin, pohtien mitä tekisin, katsoin aukiota, Huomaten Karhumyrskyn. Katsoin kollia, joka nautti tapansa mukaan varjoista. Tassutin kollin luokse, painautuen pienesti hänen kylkeensä.
”Kävit puhumassa Ruostekukalle?”, Karhumyrsky kysyi, nyökkäsin kollille, miettien halusiko hän tietoa, vai oliko kyseessä kysymys. Luultavasti kysymys. Jäin silti vain hänen kylkeensä nojaamaan. Räpyttelin silmiäni hämilläni, kun nokkaani osui sade pisara. Sadetta? Sitä ei ollut näkynyt aikoihin.
”Kyllä, se ei ollut mitään tärkeää, neuvoja vain..”, mutisin. Tuo oli osa totuutta, mutta ei koko osuus. Painauduin kolliin tiukasti, varoen pisaroita, tuo päästi huvittuneen kehräyksen veden pelostani. Avasin vain heikosti suuni.
”Toisena päivänä uit kuin kala vedessä toisena väistelet vesipisaroita?”, Kolli mörisi huvituuneena, hän hyvin tiesi että tuossa oli suuri ero. Katsoin vain saaliskasaan päin, pohtien hieman saisinko syödä, toki saisin mutta siis riittäisikö riistaa kaikille.
”Mennään suojaan, en pidä tästä”, Murahdin, hakien kanin tuoresaalis kasasta, ottaen sen pesään mukaan. Huomasin lauhalaukakin kapuavan peräämme, kun Karhumyrskyn kanssa kampesimme pesään suojaan. Me kummatkin olimme luultavasti tehneet tältä päivältä osamme, joten lepo ja ruoka oli tarpeen. Karhumyrsky katseli hetken pesää, kunnes nyökkäsi paikkaa vierellään, kannoin kanini hänen eteensä, sekä keveällä otteella siirsin sammaleeni kanin eteen. Täällä ei olisi kummempaa pidellä sadetta. Nappasin palan kanista, samoin kuin Karhumyrsky.
”Tuosta varmaan riittää kolmellekkin? Kuolen nälkään täällä”, Kuulin Lauhalaukan huvittuneen naukausun. Käännyin katsomaan kollia hymy suullani. Karhumyrsky ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.
”Eivätköhän märätkin saaliit kelpaa kerran niin nälkäinen olet”, Karhumyrsky kysyi. Katsoin säälivänä kaksikkoa. Ette voi olla tosissanne, edes kerran pyydän? Karhumyrskyn ääni oli enemmänkin sihinää, sekä murinaa, hän ei edes yrittänyt olla kiltti.
”Kyllä tästä riittää, tilaakin on myös”, Tokaisin, väistäen vähän, Lauhalaukka katsoi Karhumyrskyä hetken murhaavasti, kunnes istahti viereeni sammaleelle. Katsoin kaksikkoa, melkein harmissani faktasta etteivät nuo tulleet toimeen.
”Miten oppilaasi voi?”, Lauhalaukka kysyi, katsoen minuun, Karhumyrskyn tappava katse katsoi veljeään, joka puhui minulle, ihan kuin Lauhalaukka ei saisi puhua minulle, mutta saihan hän, yhtä paljon kuin minä Karhumyrskylle.
”Jääräpäinen mutta hiljainen tapaus, ihan hyvin”, Sanoin haukkuni välistä. Yht äkkiä korvia kirvelevä rytäisy vihloi ilmaa, pomppasin pystyyn, turkkini aivan pörröllään, häntä ja korvat korkealla järkytyksestä. Kun tajusin tuon olevan ukkonen, murisin ja tupisin kietoutuen sammalilleni nolona, jatkaen ruokailua kahden kollin kanssa.
”Kerran en saa siirrettyä Karhumyrskyn viereen siirtää sammaliani saanko sinun?”, Kysyin haastavana kastoen Lauhalaukkaa. Aivan tahallani tällä kertaa kiusasin kolli kaksikkoa, odottaen mitä jompikumpi, tai toinen heistä sanoisi, aivan varmaa olisi tosin että saisin murhaavia katseita sama missä nukuin. Odotin innolla mitä kaksikko vastaisi.
//702 sanaa
//Karhu ja Lauha?
