Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Karhumyrsky jännittyi hetkeksi, lopettaen minun suinnan kun Lauhalaukka kysyi jotain. Olin kerrankin tyytyväinen siihen, että selvästikkin kolli kaksikko yritti sopia rauhaa, sillä että eivät ottaneet minua viereensä nukkumaan. Kuumotus oli tosiaan päälläni, sillä Karhumysky oli äsken sukinut minua. Toki kolli oli jatkuvasti ihollani, sekä minä hänen ihollaan, toki Lauhalaukka koski minua ja oli lähelläni, mutta silti jokainen kosketus tuntui yhä tuovan vatsaani perhosia, tuntui sulattavan ihoni saavan itseni kuumaksi. Nostin kehräten katseeni Lauhalaukkaan.
”Toki voimme mennä uimaan”, Kehräsin, kolli nyökkäsi hieman, tassuttaen syrjemmälle. Katsoin Karhumyrskyyn, alkaen sukimaan tuon törröttävää niskavillaa, jotka olivat hänen veljensä jäljiltä pörrössä. Suin kollia kaikessa rauhassa kunnes hän alkoi sukimaan omaa turkkiani. Kehräsin lopulta kun kolli oli saanut turkkini pestyä. Kuka vain hänen vieressään normaalisti oli, ei ollut siinä nyt, joten nousin ylös sen verran, jotta pääsin Karhumyrskyn viereen makaamaan. Karhumyrsky katsoi hermoissaan pesässä olijoita.
”Rauhoitu, emme me näytä huonolta vaikka yhdessä olemme, onhan klaanissa muitakin kumppanuksia”, Tokaisin puoli vahingossa. Karhumyrsky katsoi minuun yllättyneenä, kuitenkin laskeutuen makuulle viereeni. Hän ei todennut mitään faktasta että olin verrannut meitä kumppaneiksi. Painoin vain pääni hänen tassujensa päälle, kuunnellen vain sadeen rummutusta. Lopulta kuulin askelia ja avasin silmäni, huomasin että joku selvästikkin oli tulossa Karhumyrskyn viereen sammaleelle, joten nousin ylös, sekä otin sammaleeni joka lepäsi edessä. Siirsin sen takaisin paikalleen, ottaen pikku torkut.
Kun heräsin, tunsin sukaisun pääni päällä, ensin luulin sen olevan Karhumyrsky, mutta kun raotin silmiäni, huomasin valko oranssin kollin edessäni. Hänen iloiset siniset silmänsä kiilsivät melkein pimeässä pesässä. Kampesin ylös, huomaten kuinka sade ei enää rummuttanut runkoa vasten. Katsoin Lauhalaukkaan lähtien pesän suulle, vain huomatakseni että aurinko olisi juuri painumassa mailleen. Naurahdin heikosti, katsoen Lauhalaukkaan.
”Eiköhän mennä!”, Kehräsin asteellen piikkiherne tunnelia kohti, Lauhalaukka asteli vierelläni.
”Luonto herää aina jotenkin.. eloon sateen jälkeen”, Lauhalaukka tokaisi, nyökyttelin vain, yrittäen pudistella itseäni hereille, kun pääsimme tunnelin toisen pääähän. Luonto tosiaankin tuntui heräävän eloon. Se pieni kaste.. Puhdas ilma, Luonnon hiljainen hyminä, kaikki oli vain niin.. rauhallista, kuin unta. Painauduin Lauhalaukkaan kevyesti, heiluttaen häntääni. Kolli narahti, saaden katseeni takaisin häneen.
”Näytät kuin oppilaalta joka pääsee ensi kertaa ulos”, Kolli tokaisi hymyillen. Nauroin hieman ajatukselle. Niin kai, minä vain nautin.. luonnon rauhasta. Lauhalaukka sai oloni tuntumaan kuin en voisi tehdä yhtään virhettä, kuin ei olisi syytä pelätä.
”Onko se hyvä vai huono asia?” Kysyin viimein katsoen Lauhalaukkaa, jonka ei tarvinnut pitkään miettiä asiaa, hän vain tuntui rennosti kääntävän katseeni minuun. Hän sai joka liikkeen näyttämään niin vaivattomalta, niin helpolta.
”Toki on, arvostan sitä kuinka pystyt ilahtumaan niin pienistä asioista”, kolli kertoi, kuuntelin tuota mielelläni. En nähnyt asiaa niinkään, katsokaas, kerran elämme vain kerran, miksemme elä kunnolla? Miksi olla ihmettelemättä maailman kauneutta, sekä sitä mitä se tielleen toi. Kiedoin häntäni Lauhalaukan häntään, hänen suoden minulle hieman epäröiden katseen. Älä nyt viitsi.. Karhumyrksyllä ei olisi mitään käskyvaltaa minua kohti, sain olla Lauhalaukan kanssa jos halusin. Kuljimme loppu matkan Hehkulammelle hiljaisuudessa. Minulle tuo sopi hyvin, tuijotin vain lumoutuneena maastoa, mutta samalla tuntien jännityksen vatsassani, punan poskillani. Jokin vain tuntui sanovan, että tämä hiljaisuus kuului tähän. Tuntuisi väärältä pilata se kehräyksellä, vaikka oloni oli sellainen Lauhalaukan lähellä. Olisin voinut kikattaa joka sanalle, sekä samaan aikaan kehrätä läheisyydestä. Jokin siinä huumasi.
//514 sanaa
//Lauha?
