Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
tuntui kuin kerrankin mestarini olisi tyytyväinen uurastuksestani, se oli jopa näkyvää. Rehkimme koko päivän, olin aivan uupunut kaikkien taisteluiden jälkeen, joita olin kollia vastaan käynyt, ettei minusta livennyt montaa sanaakaan. Jäin taas pohtimaan pentu nimiä, kun Karhumyrky oli tuntunut olevan valmis opettamisestaan tältä päivältä. Karhumyrsky sanoi jotain, virhe, ei taas. Pelko syöksähti lävitseni, kun kolli lähti kulkemaan suuntaan josta tulimme. Hain saaliini, näyttäen sitä mestarilleni, joka tosiaan soi minulle hymyn, joka sai minulle hymyn väsyneelle naamalleni. Räpyttelin sinisiä silmiäni, jatkaen matkaa kohti leiriä. Seurasin kollin takana, jo valmiina menemään nukkumaan tai jatkamaan saaliin jälkeen harjoituksia, kummin vain kolli olettaisi. Olin kuitenkin jäänyt tällä kertaa kiinni Karhumyrskyn turkin ihailemisessa, sen pienissä yksityiskohdissa, sekä kauniissa värityksessä. Leiri oli ihan pullollaan, joten vein riistani kasaan ja palasin Karhumyrskyn luo. Painauduin häneen jonkin verran, sukaisten karvojani tasaiseksi. Päälliköllä oli ilmoitettavaa, uusi soturi? Seuraavat sanat kirjaimellisesti tuntuivat kynsiltä keskellä sieluani, kuin joku olisi repinyt rintani auki, kun kuulin Lauhatassun nimen, tietty olin onnellinen, mutta se sattui. Jokainen yövuorolainen oli nähnyt kuinka minä ja Karhumyrsky palasimme keskellä yötä vasta leiriin, tai aamu partiolainen kuinka minä olin jo aamu varhain vasten käskyjä harjoittelemassa yksin.. Pari kyyneltä tipahti tassuilleni, kun muu klaani huusi uuden soturin nimeä. Tietty se et ole sinä! Hän on sinua parempi! En pystynyt huutamaan toisen nimeä. Kun ilakointi oli hiljentynyt vähän, nousin ylös korvat ensin luimussa. Sain kuitenkin vedettyä naamani peruslukemille, kun jatkoin Lauhalaukkaa kohti. Sanoin toiselle kiitokset, katsoen lapani yli pakokeinoa. Kyllä, Karhumyrsky ei pitänyt veljestään, se oli selvää jopa minulle. Tassutin kollin luo takaisin.
”Mitä nyt?”, Kysyin pelon ja surun saartamana. Kolli katsoi minua hämillään hetken, tutkaillen ilmettäni. Hän katsoi minua tuon jälkeen huolissaan. Mitä nyt? Olinko haavoittunut?
”Et näytä voivan hyvin? Onko se väsymystä vai vienkö sinut parantajalle?”, Kolli kysähti yht äkkiä. Hämmennyin katsoen toista kuin tyhmää. Mitä tuo nyt oli. En olisi kumpaakaan jos kysyttäisiin, olisin työkunnossa oleva oppilas! Tiesin kuitenkin ettei tässä olisi valehtelemista. Vastaus olisi väsymykseni.
”Väsymystä se on, rutistit mehut ulos”, Tokaisin antaen kollille laimean hymyn. Toinen nyökkäsi hieman kunnes avasi taas suunsa. Jäin kuitenkin kiinni hänen meripihkaisiin silmiin. Vaikka luomeni tuntuivat luisuvan kiinni jatkuvasti, sekä koko maailman olevan minua vastaan, silti jäin sulamaan hänen silmiinsä. Ei Lauhalaukan tapaus ollut reilu.. mutten voisi kuin olla parempi oppilas niin saisin nimeni.
”Mene sitten lepäämään”, Kolli tokaisi. Nyökkäsin ilman vastaväitteitä, lähtien kohti pesääni. En toki saanut heti unta, vaan annoin kyynelten valua rauhassa. Inisin samalla, surkeana kuin pikku pentu. Kuitenkin kun joku tuli pesään, hiljennyin antaen kyynelieni vierien. Huomasin tuon olevan kolli kaksikko, joka vei Lauhalaukan sammaleet pois.
Seuraavan puolen kuun aikana, kollilla tuntui olevan suunta hukassa. Hän opetti uutta kyllä, mutta enemmikseen tehosti vanhaa. Hän piti huolen että osasin kaiken täydellisesti. Siteemme ystävinä oli syventynyt ja tuntui kuin en voisi elää ilman häntä. Tai kyllä voisin, mutten halunnut. Nyt söin myyrää ruoka haluttomana, maaten maassa. Kuitenkin Karhumyrsky istahti viereeni, saaden oloni paranemaan. Harjoitukset olivat vieneet mehuni, eikä siihen auttanut partio jossa olimme olleet. Kuitenkin näykin ruokaani. Päällikkö tuli pesästään ulos, kuuluttaen klaaninsa koolle. Hah? Mitä nyt? Nimitys. Nimeni sanottiin. Yht äkkiä olin neuvoton. Kampesin ylös, katsoen kohti Karhumyrskyä. Tuo nyökkäsi, tuupaten minua eteenpäin hieman. Mutta.. en halunnut eroon kollista. Ristiriita kylvi sisimmissäni, kun kuljin pienin askelin, kuin ne olisivat sattuneet, korvat vähän väliä luimuun mennen, epäröiden joka askelta. En halunnut päästää kollista irti, mutten halunnut tehdä pettymystä häneen. En halunnut toisen olevan surullinen, en halunnut häneen sattuvan. Epäröiden, tuntui kuin hetki olisi kiusallisen pitkä.
”Tästä hetkestä lähtien sinut Villitassu tullaan tuntemaan Villisieluna”, Päälikkö kuulutti. Uusi nimeni alkoi raikua, kun minä katsoin vain maata. Ei tämä voinut olla oikein. Nostin katseeni kohti mestariani, mutta näinkin liian tutun kaksikon. Mahlahalla ja Lauhalaukka. Pakotin väkinäisen hymyn naamalleni.
”Onnea villisielu!”, Lauhalaukka onnitteli painottaen loppu liitettäni. Hymyilin nyökäten toiselle. Mahlahalla sanoi jotain, joka meni ohi kuuloni. Lauhalaukka ehdotti taas jotain että voisimme juhlia, mutta tällä kertaa pudistin suoraan päätäni eiksi. En voisi iloita, ellen tietäisi Karhumyrskyn olevan onnellinen. Livahdin kissojen joukosta, kohti kollia. Pysähdyin Karhumyrksyn eteen, ja viitoin häntä hännälläni mukaani, kun lähdin leiristä ulos. Ulkona vain purskahdin lohduttomaan itkuun. En halunnut luopua mestaristani.
//671 sanaa
//Karhu? Älä laita villiä paljastamaan tunteita vielä!
