Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Pidin sinisen katseeni edessä, kun häntäni heilui puolelta toiselle huvittuneena. Tämä ei olisi kummempaa, kolli oli aivan mukava, eikä tuo komennellut minua. Kuitenkin Lauhalaukka päästi suustaan yhden lauseen, joka järkytti minua todella. Anteeksi mitä? Paremman? Eihän klaanissa ollut ketään tuon parempaa, ei karhumyrskyssä ollut virheitä.. Kaikkine mököttävine mustasukkaisuuksineen hän oli upea kolli, paras kaikista, vaikka hän osasi olla hölmö, idiootti, sekä outo, mutta hän oli kaikista paras. Osasin kuvitella järkyttyneen naamani, vaikken sitä nähnyt, mutta Lauhalaukkakin taisi tajuta virheensä, vaihtaen aiheen nopeasti. En olisi todellakaan kissa sanomaan tuolle kyllä, Karhumyrsky oli ainut kolli jota voisin kutsua ystäväkseni, mutta ehkä jos Lauhalaukkakin jaksaisi minua voisin olla hänenkin ystävänsä.. vain ehkä. Kunhan kolli lopettaisi veljensä pilkkaamisen tuohon. Metsästys? En.. en sitten lainkaan, en haistanut mitään ellei se ollut nenäni juuressa, onneksi Karhumyrsky oli opettanut ja parantanut taitoani ehkä vähän paremmaksi, sekä opettanut muutakin hyödyllistä. Mutta piti muistaa että kolli kaksikko oli kaksikko joka oli opettanut minut myös puhumaan. Pudistelin päätäni eiksi, jatkaen puhella.
”En erityisen kehuttavalla tavalla. Entä sinä?” Kysyin, kohotttaen kulmiani, Kolli pudisteli itsekkin päätään, nauraen vähän. Kolli selitti kuinka ei ymmärtänyt kuinka tuhkajuova oli jaksanut häntä koko ajan. Niin, oli kissoja, joita ei vain koskaan voinut ymmärtää, ne kissat jotka pysyivät, vaikka näkivät sinussa huonoimmatkin puolet. Yksi niistä oli Karhumyrsky minulla. En vain ymmärtänyt miten kolli päivästä toiseen, jaksoi katsoa virheitäni, ja silti kertoa minulle niistä vain parhaat osat. Soin Lauhalaukalle pienen hymyn, oli meillä ehkä jotain yhteistä. Lauhalaukka kohotti kuonoaan pienesti, jäin vain tuijottamaan hänen sinisiä silmiään. Ne eivät olleet yhtä tummat kuin minun silmäni, ne olivat täynnä sitä intoa, jota Lauhalaukka itse huokui. Lauhalaukka käänsi katseensa maahan, jossa myllersi jokin. En ollut huomannut tuota aiemmin. Vaihdoimme katseita hieman, kolli kuitenkin päätyi vaanimaan, eikä saanut saalista. Lauhalaukka kirosi, suoden minulle katseen. Hän pyysi et lähdettäisiin jo uimaan. Hymyilin toiselle, naurahtaen pienesti, kolli päästi itsekkin pienen naurun, josta minäkin aloin nauramaan enemmän. Lopputulos oli että me molemmat päädyimme selälleen nauramaan vierekkäin. En muistanut milloin minulla olisi ollut näin hauskaa, vain sen takia miten huono olin jossain, nyt tuo koski sitä kuinka huono olin saalistamaan, ja Lauhalaukka pystyi niin ymmärtämään asian.
”Mennään vain sinne uimaan”, Tokaisin hymyillen, kömmin ylös, kolli vierelläni. Sukaisin toisen päässä törröttävän tupsun tasaiseksi. Lauhalaukka soi minulle pienen hymyn, kun lähdimme melkeinpä rinta rinnan kulkemaan hehku lammelle. Lauhalaukan turkki koski tällä kertaa omaani, enkä paheksunut asiaa, annoin kollin olla lähelläni, sillä se tuntui nyt oikealta. Tämä ei voinut olla väärin, tai no miten se voisi olla väärin? Enemmän varmaan laissa kiellettäisiin mestariinsa ihastuminen kuin ystävään. Enkä minä mitään ollut Karhumyrskyn kanssa sopinut. Tunteeni voisivat hyvinkin olla yksipuolisiakin, en olisi hänelle mitään sillä varjolla velkaa.
”Joo, mennään vain”, kolli toikaisi hymyillen, hymyilin toiselle takaisin, väräyttäen korvaani.
Tassutin veteen rauhallisena, Lauhalaukka vierelläni, kolli oli aivan vierelläni, turkissani kiinni, vesi oli lämmintä, mutta pysähdyin kun kolli pysähtyi. Vettä oli ala vatsaani saakka, pystyin tuntemaan jalkani maassa, mutta pystyin myös tuntemaan oudon elementin ympärilläni, veden. Vesi ei ollut kuin kaikki muut, se oli rauhallista, tyyntä.. pelottavaa. Tuo antoi periksi, sitä olisi voinut tuijotella vaikka kuinka pitkään. Katsoin aaltoja edessämme, sitten kolliin, odottaen neuvontaa, miten uiminen noin käytännössä toimii. Jos oppisin tämän, voisin joskus opettaa tämän pennuilleni ja oppilaalleni.. jos koskaan saisin moisia. Uskon että saisin. Yht äkk mieleeni pomppasi ajatus. Lauhalaukka olisi juuri sopiva isä pennuille. Vaikka Karhumyrsky oli täydellinen, hän ei ehkä ollut lempein, sekä iloisin. En ehkä kaipaisi rakkaus suhdetta kumppanuutta kollilta.. mutta ehkä tämän voisi ottaa vakavaksi puheen aiheeksi. Se ei satuttaisi ketään, eikä ajatuksenakaan se ollut paha. Vesi oli lämminnyt helteen mukana, niin että se oli nyt aivan tassun lämpöistä.
”Ole rauhallinen, ota tassuillasi voimakkaita vetoja, hitaita”, Lauhalaukka totesi, näyttäen etutaissuillaan. Nyökkäsin pienesti, kokeillen tassullani ensin miltä liike tuntui, sitten alkaen vetämää vetoja, katsoin kollia, joka hymyili minulle. Yht äkkiä takajalkani lipesivät ja aloin tekemään liikettä jaloillanikin. Lauhalaukka katsoi minua yllättyneenä, vaikka roiskin vettä rajusti, pysyin pinnalla juuri ja juuri, osakseen pohjaa koskien.
”Hyvä! Juuri noin! Hidasta liikettä vähän”, Kolli totesi, alkaen itsekkin uida. Kolli opasti minut syvemmälle, minä puolestaan yritin hidastaa liikettäni, sekä pitää tassuni alempana. Kun löysin tietyn rytmin, tuo helpottui. Huomasin kuinka Lauhalaukka otti henkeä, kadoten pinnan alle. Katsoin hämilläni kuinka kolli liukui sujuvasti veden alla. Roiskin yhä vettä, tunsin äkkiä itsenikin lompsahtavan pinnan alle. Paniikki valtasi suoneni, kuitenkin vesi oli niin rauhallista, että vaikka hätiköin, sen rauhallisuus sai paniikkini turhaksi. Keuhkojani kirveli, kun kaikki happi oli niista kadonnut. Räpiköin tassuillani, kunnes tunsin jonkun allani. Näin sumeasti vedessä, mutta silti pystyin erottamaan Lauhalaukan hahmon. Kolli nosti minut niskavilloista, vetäen minut pintaan. Lopetin räpiköinnin, koska kolli sokaistuisi siitä varmasti, joten annoin kollin uittaa meidät rantaan. Puklailin veden ulos, naurahtaen vielä, kun Lauhalaukka laski minut hiekalle. Tuo asettui makaamaan viereeni, suu mutrussa huolissaan. Pitihän se tietää etten ensimmäisellä kerralla onnistunut täydellisesti. Naurahdin kuitenkin vain, tasaten hengistystäni.
”Se oli upeaa, niin kauan kun pysyin pinnalla”, Naurahdin, yhä hengästyneenä. Hymyilin kollille korvat ylhäällä, märkä turkki vesipisaroita tiputtaen. Lauhalaukka soi minulle hymyn myöskin.
”Se on aika hienoa, hyvin meni”, Kolli sanoi, tuoltakin tippui vettä turkistaan, joka hymyilytti minua vielä enemmän. Kehräsin pienesti, alkaen sukimaan turkkiani. Tunsin äkkiä Lauhalaukan kielen turkillani, sävähdin hetkeksi, sillä en koskaa ollut antanut toisen tulla näin lähelle. Kyllä pentuna Mäntyviiksi oli minua sukinut, mutta muuten yleensä kukaan ei koskenut turkkiini. Niskassa turkkini pörhistyi, mutta annoin kollin jatkaa liikettä, ehkä tottuisin tuohon. Autoin Lauhalaukkaakin pesemään turkkinsa ja päädyimme makoilemaan siinä rannalla hiljaa. Tiesimme kai kummatkin että uinnit olisivat tässä, enkä oikein osannut sanoa oliko hiljaisuutemme siksi koska emme keksineet mitä puhua, vai sen takia koska se sopi tähän hetkeen. Painauduin vain kollin kohoilevaa kylkeä vasten, nostaen pääni hänen tassujensa päälle, hän huvittuneena päästäen Murraun. Tunsin hänen laskevan päänsä pääni päälle.
”Meidän kai pitäisi palata leiriin, Mahlahalla voi olla huolissaan, sekä meillä voi olla partioita suoritettavana”, Naurahdin uupuneena uinnista.
//951
//Lauha? Toivottavasti ei menny ihan puskiin?
