Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Tällä kertaa kaikki ei ollut ok, tiesin sen, minusta tuntui.. Erilaiselta. Olin päässyt ongelmitta aukiolle valvovan silmän alla, mutta tiesin että minun olisi pakko karata.. Miten selittäisin sen? Parantaja tiesi että vetäisin nyt viimeistä neljäskuuta.. Itse asiassa ylikin… Huokaisin ja katsoin leiriä, pystyin tuntemaan monen soturin katseen itsessäni. Olisin hulluuntunut jos olisin pysynyt leirissä, siinä selitys. Katsoin kissoja, he eivät välittäisi, eikä Karhumyrsky ollut nyt tässä. En epäröinyt kun tassutin piikkiherneen muodostaneesta suuaukosta. Kun pääsin ulos, katsoin hämilläni ympärilleni. Minne menisin? Rajan yli, oli ainut ajatukseni. Pakko, oli mennä. Tämä salaisuus ei saanut tulla julki. Päädyin tosissani kulkemaan rajaa kohti, välttelin minulle tavallisissa paikoissa, Hehkulampea. Yritin kierrellä ja kaarrella, etsiä jostain miten saisin hajun pois, ja pian tajusin joen edessäni. Se olisi kylmää ja hyvä virtauksellista.. Mutta.. Astuin veteen tassu tassulta, ottaen henkä ja lompahdin sinne kokonaan. Nostin pääni haukkoen happea, jatkaen vasta rannalle. Pääsinkin vaivalla kampeamaan toiselle puolelle, tuolta jatkaen matkaa, kunnes se iski.. Mikä? Kipu, piinaava kipu. Tunsin kuinka pennut tulisivat, enkä tiennyt olinko rajan yli vai en. Vedin kivuliaan juoksu spurtin, päästen erään puun alle. Häntäni painautui maata vasten, kun korvani menivät luimuun. Tämä ei ollut totta, kaikki se kipu.
”Hei vain”, Kuulin tutun, tyynen äänen ylhäältä. Käänsin pääni, nähdäkseni erakko naaraan oksalla. Tuo outo rakenteinen.. Solakka, sekä oudon värinen naaras.. Tuo kipusi oksalta alas viereeni, sekä voisin vannoa huolestuneen pilkkeen ollen toisen kasvoilla kun hän katsoi minua. Kun naaras kumartui, ilmeisesti haistamaan vatsaani, aloin murista. Minun pentuni!
”Mene pois”, Sihahdin perääntyen. Tiesin ettei minusta ollut vastusta, sillä olin valmis huutamaan kivusta. Naaras kuitenkin katsoi minua ihmeissään, sitten vatsaani ja sitten minua.
”Voin auttaa”, Naaras tokaisi. Murahdin katsoen vieraaseen, voisinko luottaa tuohon? Minun oli pakko, en voinut muuta. Sihisin perääntyen taas vähän, kivun sokaisemana kuitenkin tassut pettivät ja jouduin maahan kyljelleni.
”Selvä on, autat minua ja minä en sano sanaakaan että kuokit kuoloklaanin mailla, sekä sinä pysyt hiljaa mitä vain tapahtuukin”, Sanoin kakoen kivussa henkeäni, hakien oikeaa asentoa, päätyen kyljelleni. Monet eivät kuolleet, muista se villi.. Tämä on vain luonnollista, saat pennut ulos ilman ohjeitakin, niin erakotkin saavat. Mutta miten minun pitäisi se tehdä ku kipu supisteli lävitseni? Se hiljalleen erotti minut Lauhalaukan muistoista, käskien vain selviytymään, ohjeisti, niin kuin joku ääni sisälläni.
”Selvä, Diili, Muista hengittää”, Fetus tokaisi kylmän rauhallisena. Huudahdin kivusta, kun tunsin huumaavan kivun tulevan. Yritin ponnistaa samalla, koska se tuntui järkevältä. Haukoin happea välillä, mutta kun tunsin fetuksen turkin, kuivan, lämpimän, tasaisesti kohoilevan, vierelläni, yritin itsekkin tasata henkeni kulkemaan samassa tahdissa kuin toisen naaraan hengitys. Kuuloni tuntui sumenevan, tiesin naaraan sanovan jotain yritä jaksaa, kohta kaikki on ohi, tapaista, mutta uuden kipu allon tullessa, purin hammasta etten huutanut taas. Keskityin täysillä ponnistamaan, tuntien kuinka fetus häipyi oikealta puoleltani pois. Halusin käskeä naaraan takaisin, sillä tuntui kuin kipu ei lakkaisi millään, enkä osaisi tehdä tätä yksin. Huumaava kipu kalvoi minua, mutta pian pystyin kuulemaan sen verran että kuulin ininää.. Mau’untaa.. Pikku pennun ininää.. Katsoin taakseni, huomaten kuinka Fetus asetti nisilleni pennun.. Aika mustan palleron. Kipu ei kuitenkaan lakannut, enkä voinut olla huomaamatta kuinka paljon verta olin menettänyt. Tunsin toisen kivun aallon, sekä tunsin kuinka näkökenttäni pimeni. En nukahtanut, en. En vain nähnyt mitään. Ponnistin kaikin voimin, kunnes.. Jotain vain tapahtui, supistus meni ohi, näköni palasi hiljattain. Kuulin taas pontevan maukaisun, kun käännyin Fetuksen suuntaan. Tuo laski nisilleni oranssin keltaisen pennun.. Valkoisilla läikillä.. Ei, tämä ei voinut olla totta! Karhumyrsky tappaisi minut. Tunsin kuinka supistukset hellittivät, samalla kun vain purskahdin itkuun. Tunsin Fetuksen katseen turkissani, hän ihmetteli selvästi mikä oli.
”Kaikki luulevat että pentujen isä on ruskea turkkinen kissa, mutta oikeasti se on hänen kuollut inhoamansa velipuoli! Oranssi sellainen”, Itkin. Fetukselle tuntui kirkastuvan suruni aihe, tuo katsoi minua hetken hämillään, mutta ei jatkanut aiheesta. Pyyhin väsyneenä kyyneleeni silmistäni, katsoen kaksikkoa. Mutta he olivat niin täydellisiä. Vaikka miten väsynyt olin, en voinut nukahtaa.
”Petit siis häntä.. Mitä aiot tehdä?”, Fetus kysyi hiljaa, kerrankin naaras tuntui varovan sanojaan, joka tuntui niin oudolta hänen suustaan kuululta. En tiennyt, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Pennut imivät maitoa, kunnes nukahtivat. Katsoin alakuloisena kaksikkoa.
”En pettänyt.. asia on monimutkainen.. Kai.. pentu ei koskaan syntynytkään”, Sanoin hiljaa, tietäen asian itsekkin jo vääräksi. Fetus ymmärsi aivan täsmälleen mitä aioin, katkaista nuorikon elämän narun. Tuo olisi oikein, jos kolli pilaisi koko elämäni.. Ei hän ansainnut sitä, tiesin sen, en voisi tehdä niin. Tutkailin kahta simmilläni, kolleja he tosiaaan olivat.
”Ei, se on viimeinen mahdollisuus, en anna sinun tehdä niin, ketään pentua ei pitäisi tappaa, saati hylätä, minä otan sen”, Nuori naaras sanoi. Katsoin toista yllättyneenä, miksi? Hän oli itse juuri ja juuri oppilaan ikäisen näköinen, oliko hän valmis ottamaan niin isoa velvollisuutta kuin elävä pentu. Tosin mitä mahdollisuuksia minulla oli, en voinut kuin jättää pennun kuolemaansa, taikka antaa sen toiselle.
”Selvä, pentu on sinun.. Vaadin kuitenkin pari asiaa.. Hänen nimensä on ruskapentu, eikä hän tiedä emostaan mitään. Hän kuitenkin tietää että isänsä on entinen Kuoloklaanilainen Lauhalaukka.. Pentu on pidettävä salassa klaanilta.. Lupaathan kasvattaa hänet hyvin?”, Anelin väsyneenä. Fetus katsoi minua säälivänä, en koskaan voinut tietää pitikö naaras lupauksensa.
”Selvä, puolestaan sinä tulet joka päivä ruokkimaan häntä maidollasi, sekä tuot minulle vähintään yhden hiiren jonka metsästät omalta reviiriltäsi.. Löydät minut parin ketunmitan päässä tästä, isosta vatukka pensaasta”, Naaras tokaisi lopulta omat ehtonsa. Katsoin vielä oranssia pentua surren, enkä edes katsonut naaraaseen. Oli sydäntä särkevää tehdä näin, rakastin pentua jo nyt.
”Emo rakastaa sinua pikkuinen”, Kuiskasin sukaisten vielä Ruskapentua. Ei ollut kuin en näkisi häntä enää, mutta tiesin että tästä edes päin pikkuiseni.. ei olisi enää pikkuiseni. Tämä saattaisi rikkoa lakia, mutta se oli pakko tehdä. Hylätä oma lapsensa. Purskahdin taas lohduttomaan itkuun, sukien kollin päätä vielä hyvästiksi.
”Niin paljon pikkuinen… Emo rakastaa sinua todella..”, Kuiskutin, toicoen että jonain päivänä toinen ymmärtäisi tilanteen, eikä vihaisi minua päätöksestäni. Fetus katsoi minua tyynenä.
”Hän oppii tietämään sen”, Fetus lupasi, napaten jo nukkuvan, sokean, sekä kuuron pennun mukaansa, hiljalleen tuo tassutti pois, jättäen minut itkemään lohduttomasti maahan. Pian kampesin ylös, katsoen jäljelle jäänyttä pentua auringon valossa.
”Emo rakastaa sinua yhtä paljon..”, Kuiskasin vielä, katsoen toista.pentua. en ollut keksinyt sen nimeä, mutta ehkä karhumyrsky keksisi sen. Nostin pennun hampaisiini, lähtien väsyneenä, häntä ja korvat laahaten kohti leiriä. Pariin kertaan jouduin kyynelten armoille, mutta joka kerta nousin ylös, jatkaakseni. Viimein sain ilmeeni vedettyä pokka naamalle, vaikka tiesin näyttäväni kaamealta. Olin aivan veressä, sekä turkki aivan roskia täynnä, näytin juuri tapppelusta tulleelta, joka ei tosin oikeasti omannut haavoja.
Viimein pääsin leiriin, aukiolle. Nopeasti livahdin pentutarhaan, vaikka sainkin uteliaita katseita. Laskin pennun sammalille, huomaten kuinka Mäntyviiksi epäröiden nosti katseensa minuun, kauhulla, sekä hämillään.
”Mitä sinulle esi isien nimeen on käynyt!”, Hän kysyi sihisten. En paljoa välittänyt, vaan katsoin omaa emo malliani.
”Katsoisitko häntä hetken?”, Tokaisin umpi väsyneenä, haukotellen. Minulla olisi yhä paljon selitettävää, sekä etsittävää ennnen kuin lepäisin. Naaras ei kerennyt vastata kun livahdin jo aukiolle. Huomasin heti Karhumyrskyn, sekä kolli minut. Toinen melkein ryntäsi luokseni, kaataen minut.
”Villisielu? Missä ihmeessä olit?! Sinun pitäisi pysyä leirissä?! Miksi näytät tuolta?”, Toinen sihisi. Hymyilin, sukaisten toisen korvan juurta. En sanonut sanaakaan, vaan viitoin toista seuraamaan. Kumarruin jotta pääsin pentutarhan ovesta sisään, ja kampesin sammalilleni, pennun viereen. Pennun joka yhä nukkui. Väsyneenä en jaksanut enää kehrätäkkään. Karhumyrsky katsoi minua suu raollaan, ihmeissään.
”Meinasin tulla hulluksi leirissä pysymisestä, joten kävin ulkona haukkaamassa happea. Pentu päätti tulla ja sitten kivuissani eksyin.. Hän poksahti maailmaan.. Kaunis kollimme”, Kerroin tokkuraisena, hymyillen. Karhumyrsky katsoi minua sanattomana, laskeutuen katsomaan pentua.
”Olet hiirenaivo kun lähdit ulos, mutta kiitos esi isille että selvitisitte”, Karhumyrsky tokaisi lopulta. Hymyilin vähän, päästäen pienen kehräyksen kollille. Tuo suki selkääni hieman, poistaen enempiä roskia, sekä katsoi sitten pentua.
”Haen parantajan, sillä ei taida olla nimeä?”, Kolli kysäisi. Nyökkäsin Karhumyrskylle eiksi, kun tuo nyökkäsi vielä, hakien parantajan. Korjasin asentoani niin että olin kippuralla pentua vasten, siihen nukahtaen. Olin liian väsynyt, joten minun oli aivan pakko nukkua hetki.
”Olet onnekas kun selvisit elossa, kuten itsekkin sanoit menetit paljon verta. Tarvitset lepoa, varo ettet haavoitu, mutta nyt sen pitäisi mennä parempaan päin. Saat liikkua jo normaalisti, kunhan muistat syödä, sekä levätä”, Hehkuaskel tokaisi. Nyökkäsin, katsoen tokkuraisena pentua. Naaras oli tutkinut minua, kun olin puoli unessa, nyt hän tyrkytti lehtiä minulle. Söin vihreät kyselemättä, painautuen takaisin petiin, nyt minua ei huvittanut lähteä mihinkään, halusin vain nukkua. Kuitenkin kuulin askelia pesän suulta, sekä innostunutta puhetta. Nostin vähän päätäni, nähdäkseni päällikön, sekä entisen varapäällikön pennut.
”Oii, siinä hän on? Onko hänellä nimeä?”, Jompikumpi kysyi. En tunnistanut vielä kaksikkoa toisistaan äänestä, koska en ollut puhunut heille, sekä puoli tokkurassa en katsonut heitä.
”Ei ole, odotan että karhumyrsky palaa että hän saa nimetä pikkuisen”, Mutisin väsyneenä. Tunsin itseni niin nurkaan ajetuksi, kun kaksikko näki minut heikoimmillani, mutta kai siihen oli totuttava. Nousin istumaan kuitenkin, katsoen kaksikkoa, jotta he saisivat tutkailla pikkuista.
//1425 sanaa
//Karhu? Minttu? Mustikka ehkä?
