Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Olin ollut paras mahdollinen mestari jonka osasin, vaikka en ollut vieläkään toipunut Lauhalaukasta, vaikka en tosin varmaan ikinä olisi hänestä yli. Lehdet olivat jo saaneet ruskan värinsä, mikä vain kovensi ikävääni Lauhalaukkaa kohde. Kuitenkin tiesin että en saisi näyttää suruani, en Karhumyrskyn nähden, minun pitäisi vain olla myöntyväinen iloinen kumppani jolla ei ikinä ollut ongelmia. Ajatuskin sai minut murisemaan, en minä ikään toipuisi jos täytyisi liikkua näin nopeasti. Täytyi kuitenkin pysyä liikkeessä, muuten kaikki hajoaisi, minä hajoaisin. En ollut sen kummemmin ajatellut pentuja, vaikka yhä minua kalvava nälkä oli normaalia suurempi, sekä tuntui kuinka tunteet heittelivät puolelta toiselle. Ehkä tosiaan minun pitäisi käydä sillä parantajalla? Nyt kuitenkin tassuttelin leiriin oppilas mukanani, toivoen ettei mitään maailmaa mullistavaa ollut käynyt, olimme harjoitelleet maastoutumista, joten turkkini oli aivan, aivan sottainen, mutten jaksanut välittää, minulla ei ollut ketään kenen takia olla siisti. Voisin hyvin palata näin leiriin. Kun pääsimme leiriin, Karhumyrsky oli jo paikalla, en voinut juosta kollia pakooon ikuisuuksia, enkä minä sitä paitsi pakoillut kollia, en vain.. keksinyt enää mitä tehdä onnettoman oloni kanssa. Kolli tervehti minua, soin toiselle hymyn, väsyin jo aika helposti, enkä tajunnut miksi, en ollut edes vanha, mutta silti tuntui kuinka olisin väsynyt kaiken aikaa. Istahdin toisen vastapäätä, juttelemaan toiselle. Kerroin päivän kuulumisia, miettien minkä oireita väsymys, lisääntynyt ruoka halu, tunteiden vaihtelu olivat. Enhän ollut tulossa kipeäksi? Minulla ei olisi varaa moiseen, täytyisi tehdä töitä klaanin eteen. Karhumyrsky puhkaisi kuplani, minä kerroin toiselle väsymyksestä, eikä toinen tuntunut uskovan. En loppujen lopuksi tiennyt itsekkään olinko kunnossa. Karhumyrsky vaihtoi nopeasti aihetta, sekä yllätyin kun kolli.. suoraan sanoen meni aiheeseen, aiheeseen jota minäkin halusin. Olin onnellinen siinä hetkssä, vaikka voisin näyttää aika järkyttyneeltä. En minä tarvinnut aikaa, rakastin kollia ja tämä saattoi olla täysin se mitä tarvitsisin Lauhalaukan yli pääsystä. Kolli kertoi että tapaisimme hehkulammella, tuo antoi minun olla. Ensin minun täytyisi käydä parantajalla, tarkistamassa että olin kunnossa.
”Hehkuaskel?”, Kysyin pesän suulla, naaras tupsahti pesän perukoilta hämillään luokseni, katsellen minua.
”Villisielu? Kaikki kunnossa? Tule oitis sisemmälle”, Naaras ohjeisti. Tottelin toista, astellen pesään sisemmälle, katsoen parantajan pesän seiniä. En tiennyt miten asiaani esittää ilman kuulostamalta tyhmältä.
”Minusta tuntuu että olen sairastumassa.. Nälkäni kovenee, väsyn entistä helpommin, tunteeni vaihtuvat nopeasti”, Kerroin naaraalle, tuo nyökkäsi kohti yhdistä sammalista, joille päätin mennä makaamaan kyljelleni. Naaras hetken katsoi minua, tuon jälkeen kokeili vatsaani tassullaan kevyesti.
”Villisielu, olet tiinenä, onneksi olkoot”, Naaras tokaisi. Hiljenin totaalisesti. Hetkinen? Ei tämä.. ainut joka voisi olla isä oli lauhalaukka.. ja karhumyrsky.. hän.. ei. Tämä ei voisi olla totta.
”Voisitko pitää tämän salassa muilta.. haluan kertoa ajallani, pyydän”, Katsoin parantajaan pelko silmissäni, tämä kaikki olisi niin epävarmaa ennen kuin olisin käynyt parantajalla, en voisi sen antaa tulla julki.
”Toki minä sinulle aikasi annan, Karhumyrskylle saattaa olla aika vaikea kertoa kun hän on niin”, Parantaja aloitti, heilautin häntääni ärtyneenä, nousten ylös. Lähdin heti pesän suulle miettien mitä tehdä. En voisi kertoa tästä kenellekkään, Karhumyrsky listisi minut. Tämä oli oma pikku salaisuuteni.. Mutta kuinka suureksi se voisi kasvaa jos se oli niin pieni. Tassuttelin aukiolla hetke ympyrää, katsoen aurinkoa. Ei karhumyrsky huomaisi mitään jos pennut syntyivät vähän aikaisemmin? Mutta enhän minä voinut ottaa riskiä että yksi pennuistaan näytti isältään! Voi esi isät auttakaa minua! Päädyin lopulta istumaan leirin varjoihin, siistimään turkkini. Kunnes lähdin leiristä, kohti hehkulampea. Karhumyrsky ei saisi huomata mitään.
Kun viimein pääsin hehkulammelle, kolli odotti jo minua. Kehräsin kun näin toisen. Karhumyrsky kääntyi suuntaani, kun minä sukaisin toisen otsaa.
”Hei vaan sinullekkin, olet näköjään virkistynyt?”, Kolli kysyi, nyökkäsin vähän, jääden katsomaan tyhjää taivasta. Hehkulampi näyttk niin.. arvottimalta kun se ei enää heijastanut tähtitä. Mietin miten ilmaisisin sanani, että halusin pentueen hänen kanssaan, kolli kuitenki odotti minua. Korvani painuivat luttuun epävarmana, kun painauduin kollia vasten, hakien toisesta lämpöä.
”Kyllä minä haluan pentuja kanssasi, olen jo pitkään halunnut”, Tokaisin kertoakseni kollille tunteeni. Pidin itseni tyynenä kuunnellen toisen tasaista hengitystä, odottaen että mikä olisi Karhumyrskyn seuraava siirto.
//631 sanaa
//Karhu? Vähän töksyvä teksti.
